The Crash - Ponyride

Muutama loistava ajoitus eilen:

Olen näyttelijäystäväni kanssa juttelemassa etkoilla, että milloin meidän piätisi lähteä main eventtiin. Näyttelijäystäväni toteaa että alkuperäinen suunnitelma oli lähteä 15 minuuttia sitten. Hän kehottaa kysymään kauuniilta pojalta huoneen toiselta puolelta. Nousen ylös ja kerään lievästi komediallisesti voimia kysymyksen esittämiseen. Juuri kun olen avaamassa suuni, nousee kaunis poika itsenäisesti ylös ja ilmoittaa, että lähtö kolmen minuutin kuluuttua.

Myöhemmin, isossa tummassa tilassa olen kertomassa kavereilleni obsessionistani opettajapornoa kohtaan. Juuri tällöin hyökkää seuraan joku, joka sanoo "hei [cane]!" ja minä jään ihan pöllämystyneenä että kuka. Käy ilmi, että kyseessä on luokanvalvojani ylä-asteelta. Esittelen hänen lähdettyään hänet kavereilleni tämän obsessionin alkulähteenä. (Vitsi, olis pitänyt yrittää iskeä hänet.)

Vielä kolmas: juuri, kun bändi on alkamassa soittamaan, tulee isältäni tekstari: pikkusysteri on mielisairaalassa. Hupsista.

(ja btw, yritin keikan aikana hinkata yhtä tyttöä, tuloksetta.)

k. d. lang - Sweet Little Cherokee

As a twenty-year-old person, I... I find it very hard to dream, to be naive and free-spirited and let the world fuck you, after reading texts like this. Because what Nathan does here isn't anything new: he basically says that everybody is a fuck-up in this part of his life, and in the same way, although everybody wants to be seen as a risk-taker, as a person that doesn't follow the stream. And then he tries to say, that one shouldn't listen to him, but make one's own mistakes, etc.

Why should I do so, when I can instead learn by reading about millions of people who today in the western world have just experienced the same basic things? I understand, it's part of life, and it's not something you shouldn't enjoy if you can: I'm fairly certain that you shall lead a happy life this way.

I don't have any desire to make the same mistakes that everybody makes. What does that entail? Minimal social life, minimal contact with other people, minimal sense of purpose, minimal reason to do things. (You see why these kinds of oratoriums end in trying to re-affirm the meaningfulness of being young.) 20 years, and my life is already over. I try and do stupid things, but I'm not brave enough. I don't think that I have anything to gain.

Maybe I will like myself better after twent years more. When I can allow myself to progress to that plane of misanthropy where I shall meet Mr. Rabin and all of my dear, dear friends, once again.

Paras vastaus:

Kid, I can only offer these pithy words of advice: try to get laid. No, really. That sounds like a glib dismissal, but I am quite serious. The only things worth learning at that age, good and bad alike, can be learned by doing your damnedest to get some ass. You don't necessarily have to do a wealth of things that make you uncomfortable, but it will take you just far enough outside your comfort zone to prove worthwhile.

If you succeed, you get ass. And ass...is good. And if you don't...well, you will almost certainly learn something from the experience that will benefit you for many years to come. And unlike just sitting around being a fuck-off with a bunch of other similarly awkward people in a common room somewhere, it won't make you feel like a total failure. You just sort of think, "Hmmm. Well that didn't work at all", and move on to the next one. And lest anyone think of it as an empty, trivial pursuit, remember: if you score, it's a damned sight more personally fulfilling and, possibly, advantageous for the species as a whole than locking yourself in a small dark room and listening to Pavement all fucking night.

All it takes is one, *one* unexpectedly wonderful human connection to make you feel a thousand times better about yourself, and about humanity as a whole. And if he/she turns out to be a psycho, fuck 'em, because they will be but one of literally billions upon billions of possibilities. Enjoy your youth, grasshopper. You'll miss it when it's gone, believe me.

Toinen samankaltainen:

risin, could you please extend that age limit to 28. I'm 28 and I want things to start getting good again real quick.

And yeah, I think the very fact that you're confused about this subject means that you'll turn out pretty well once you figure it out. It isn't quite as simple as Captain Ron puts it, but by "gettin' laid" he means put yourself out there. Your experiences as a confused 20-year old may not be unique in the scheme of things, but by experiencing you gain more confidence in your place in the world. Having that trust in yourself and the world will lead to experiences you can't even imagine yet.

I know a kid - 18 years old and just graduated from High School who has decided to put it all on the line and hang out with Improv groups in my town. The kid is pretty damn raw but I tell you he gets nothing but respect from the improvisers in their 20's and 30's. By the time he's 30 the kid'll probably own the planet.

Eräs lisähuomautus ensimmäiseen vastaukseen:

I also endorse the Captain's line with slight modification. Somewhere out there is someone you will find really cool and hot. Try to find him or her- you may end up finding them totally uninteresting after three months but those three months will be pretty cool. And even if it ends up being unrequited, it will inspire you to do stupid and adventurous stuff or at least get in better shape as you burn off your sexual frustration.

Irtolaineja lopuista:

Is [Cane] the girl from "Graveyard Girl"?

I've been to some Improv shows...those people aren't owning anything.

It's hard to suddenly go from partying all the time in an awesome college town to working all week as a receptionist, hanging out all night and weekend with your cats, and trying to mentally prepare yourself for the fact that a human being is growing inside your fucking abdomen that you will be completely responsible for. Post college life is a big fucking reality check.

if we could all get stronger and more vigorous with age, straight Benjamin Button style, we might be in a position to enjoy our bodies a little more.

Jesus Christ is everyone on this site trying to make it as a comedian?



Ja sitten minä pohdin että olisiko tällaisen copy-pasteemisen jälkeen mahdollista jäljittää. En usko. Toiseen suuntaan ehkä, ehkä ei. No, älä panikoi. Huomenna Crash, The. Kaveri soitti, oli unohtanut ostaa mulle lipun, että jos voisin ostaa itse, kerta hänellä ei ole accessia verkkopankkiin. Ei saa itseään tuntemaan erityisen tervetulleeksi se. Hyvin se menee.

(Ja haluan kuitenkin muistaa tämän. Haluan muistaa niin harvoja asioita.)

Leevi and the Leavings - Pohjoisen taivaan alla

Tänään puoli viiden aikoihin soitan äidilleni ja kerron heränneeni vasta, ja että en tämän vuoksi nyt pääsisikään pääsiäiseksi kotiin. Olin herännyt itse asiassa kahdelta, joka olisi ollut kuitenkin jo aika myöhäinen aika lähteä kotiin. Olin varmistanut tämän pakottamalla itseni nukkumaan vielä vähän pidempään aina herätessäni.

Äiti sanoi arvanneensa tämän, sillä hän oli jo yrittänyt soittaa aiemmin päivällä kysyäkseen, pistääkö nakkeja minullekin paistumaan. Huomenna olisi ollut tarjolla karjalanpaistia.

Kysyin ruokalistan soittaessani eilen, töiden jälkeen. Ruokalista ei erityisesti sytyttänyt minua: karjalanpaisti on ihan ok, nakkikastike ei. En ole varma, oliko tällä jotain tekemistä Helsinkiin jäämiseni kanssa. Äitini ei ole erityisen monipuolinen ruuanlaittaja.

Olin soittanut eilen aiemminkin, heti herättyäni kymmenen jälkeen. Syy oli tuolloin se, että olin paniikissa, koska työvuoroni oli alkanut jo puoli kymmeneltä. Ja tässä ei ole kyseessä humaani kirjasto vaan vuokratyöfirman kassa kaupassa, jota teen keikkatyönä sen 15 tunnin viikossa kirjastoa lisäksi. Myöhästyminenkin pitää ilmoittaa vuokratyöfirman kautta. Onneksi tilaajakauppa ei ollut vielä edes ilmoittanut vuokratyöfirmalle myöhästymisestäni. Kävi ilmi, että kassoja oli liikaakin, ja lopulta sai puolet päivästä vain istuskella. Ihmiset olivat hamstranneet kaiken tarvittavan ilmeisesti jo torstaina selvitäkseen pääsiäisen yli.

Tuo turhanpanttina istuskelu vei kuitenkin voimat, ja lisätään siihen vielä univelka, joka oli alunperin syy miksi nukuin pommiin, niin ehdotin josko tulisin vasta tänään sunnuntaina perille. Olimme aikaisemmin sopineet about että olisin tulossa lauantaina vuoroni jälkeen, mutta mitenkään kiveen hakattua se ei ollut. Edes tulemiseni, mielestäni: äiti oli soittanut että "sinä olet varmaan tulossa pääsiäiseksi kotiin" ja minä olin ollut, että "no joo, kai" koska en noin suoraan olettamukseen jaksanut alkaa väittää vastaan. Oikeasti en alunperinkään ajatellut meneväni, sillä ensi viikon torstaina olisi partiokokous, jonka jälkeen voisin paremmin jäädä pitemmäksi aikaa mäntsälään. Useammaksi päiväksi siis.

Auto oli jo valmiina odottamassa minua liityntäasemalla, kun ehtisin tulla sillä kotiin. Avaimet ovat jääneet minulle muutamaa viikkoa takaperin, kun minun piti lähteä sillä partionjohtajakurssille, mutta sairastuin kuumeeseen juuri ennen. Vietin sen jälkeen viikon yksin toipilaana kämpälläni.

Äiti toteaa lopulta tämän päiväisessä puhelussa, että ei se mitään. Vaikka olivatkin jo pääsiäismunan piilottaneet minua varten. Ja tällöin jotain sisälläni särkyy, vaikka päätänkin puhelun peruslakonisesti.

Olisin lopulta kaivannut jotain seuraa. Nämä pitkät, yksinäiset viikonloput alkavat ottaa voiton minusta. Viime viikonloppuna tuli sentään kutsu radalle, ja pete parkkoselle nauramisen ja omituisissa, keski-ikäisissä baareissa käymisen ja kaverin erotarinan kuuntelun lomassa olin onnellinen. (Ero oli ollut jo ilmeisesti tulossa, mutta loppu meni erityisen ikävään nuottiin.) Minä kaipaan sitä ihmisten seuraa. (Ja kuitenkin, niin harvoin sitä saa. Viime joululoman yritin vängätä perhettäni pelaamaan lautapelejä tai tekemään jotain muuta yhdessä: ne päätti katsoa telkkaria. Että siihen tämäkin olisi varmaan lopulta mennyt.

Stephen and the Colberts - Charlene (I'm Right Behind You)

Tänään minusta tuntui, että saattaisin sietää ihmiskuntaa.

Miksikö?

Uskaltauduin lähiön julkiselle kuntosalille. Kuten tavallista, mummot katseli kuin penskojensa huumediileriä ja kuten tavallista, hengästyin niin pahasti 15 minuutin jälkeen että meinasi taju lähteä. Kuitenkin, juttelin parin minulle ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa, toisen kanssa hieman ennen ja toisen kanssa paljon jälkeen tajunnan lähes menettämisen. Ensimmäinen oli vain jumppausohjeita, mutta toinen, eläkettä lähentelevän miehen kanssa, kun tulin suihkusta:

"Olit siellä rännin alla?" Hänen täytyi toistaa tämä muutaman kerran, sillä tajuntani ei vieläkään ollut kummoinen. Kun sitten kuulin sen, tulkitsin sen ilmeisesti oikein keskustelunavaukseksi. Luonnollisesti minulla ei ollut rännistä sen enempää sanottavaa, mutta jostain syystä halusin kertoa, että ei oikein luonnistu tämä kuntoilu liian pitkän tauon jälkeen. Hän totesi että niin se on hänelläkin, jos kolmesta viikottaisesta kerrasta jää yks väliin niin heti tuntuu. Mutta, kuulemma, toisaalta se sitten nopeasti korjaantuu takaisin, kun alkaa kuntoilemaan.

Mä olen läski.

Mä menin sitten sen jälkeen juomaan metromatkan toiseen päähän Wayne'siin laten ja croissantin hillolla. Vaikka kyseinen paikka on todellinen esterata siinä mitä pitää etukäteen tietää, mitä tilata, mitä pyytää, ja mitä ottimia käyttää, mihin istuutua, tuntui se tänään yllättävän siedettävältä. Yleensä hymähtelisin lankkulattialle ja pienille kasvinnotkoille, mutta tänään tuntui siltä että se kaikki oli itse asiassa huomaavaista ja kaunista, jopa laadukasta. Ne perushipit ja yliopistojuipit eivät ärsyttäneet yhtään niin paljoa. Kuvittelin pitäväni söpön ruskeapään kanssa hieman silmäpeliä. Tällaisessa paikassa kirjan lukeminen tuntuu kerjäämiseltä, että tule, istu pöytääni ja kysy mitä minä luen. Minä tein niin. Siis luin, pöydässä, yksinäni.
(Ja vielä kirjaa, joka oli poimittu kirjaston viihde/romantiikka-hyllystä. Mutta sen kirjoittaja oli Steve Martin, kyllä, juuri se.)

Sweden: Heaven and Hell Soundtrack - Ma Nana Na

Minusta on tullut kusipää.

Tänään asiakas tulee ihan nätisti ilmoittamaan, että on valmis sovittuun tapaamiseen. Minä totean, että se ei ole minun vaan ylemmän henkilön kanssa, ja hän tulee sitten kuin tulee.

Voi että nolottaa nyt. Pitäisi pyytää anteeksi. Vaikka mä tarkoitin sen tietenkin ironisesti, että valitettavasti me emme voi nyt auttaa sen enempää, mutta kiva kun olette ajoissa. Ja se tuli ulos niin vähättelevänä, ylimielisenä ja ei todellakaan palvelualttiina. Voi vittujen takatalvi.

Välillä tuntuu siltä että vois tehdä oikeesti jotain sosiaalisten suhteiden eteen. Ihmiset alkavat vältellä muuten. Ei pitäisi luottaa siihen että ne tulee aina kun tarvitsee, ja että ne itse ottaa yhteyttä. Yksi muutti helsinkiin, lähetti osoitteen ja sano että saa tulla käymään. Muutama käy töissä tervehtimässä, mutta pitäis nähdä muutenkin. Yhdelle tein oharit, kun ois pitänyt sen statistikaverina esiintyä jossain dokumentaarisessa ohjelmassa. Lähetin viestin aamulla, että oon flunssassa tai jossain. Muistaakseni pistin useamman pikkuvaivan yhdellä kertaa: laskin että se on ymmärrettävämpää, tai siis vähemmän todennäköistä, että kukaan valehtelisi että on useampi sairaus, koska se on periaatteessa ihan turhaa, mut ihan mahdollista. No, lopulta sille oli muutama muukin kai tehnyt oharit,ja pahemmin.

Miksi en osaa ottaa yhteyttä ihmisiin?

Odotan oikeastaan mielenkinnolla ensi vuotta ja yliopiston sosiaalisia piirejä. Kyllä, ne varmasti väsyttää mut, mutta onpahan ainakin oikeita ihmisiä ja joku sosiaalinen viitekehys.

Maailma on mennyt paskemmaksi pitkin harppauksin. Minä en jaksa enää välittää.

Keksin muutaman hauskan sanankäänteen kirjaan. Sitä koossa joku 60 A4sta. Näillä näkymin tulee yhteensä jotain 200 yläpuolella.

Eikö minulla ole mitään muuta sanottavaa? Pitäisikö minulla olla?