Pink Floyd - In The Flesh
Olipa kerran stressi.
Stressi on psykologinen mielentila, joka saa ihmisen ajamaan kehonsa äärirajoille. Se ei ole lähtökohtaisesti epäsuotuisa olotila, vaan se pikemminkin saa ihmisen virittimään aistinsa tarkemmiksi ja kehonsa kestävämmäksi ja valmiimmaksi. Minä pidän siitä. Mutta en siitä, kun se pitkittyy liikaa. Asiat kasaantuvat päälle. Niin paljon tekemistä, ettei jaksa tehdä mitään. Kymmenen asiaa yhtäaikaa. Pitää hankkia uusi pari käsivarsia.
Sitä tekee oman aikansa. Ja nyt sinä oletat, arvon blogini, että seuraavaksi kerron burn outistani. Ei suinkaan. Tässä vaiheessa minä olenkin yhtäkkiä tehnyt kaiken.
Tulee tyhjä olo. Onneksi televisiosta tulee Jim Carreyn tähdittämä The Truman Show. Maailmankaikkeuden paras elokuva. Niin hyvä, etten uskalla edes hankkia sitä itselleni: pelkäisin sen kärsivän liiallisesta katselusta. En kyllä oikeasti usko niin käyvän.
Mainoskatkoilla ei mitään tekemistä. Ei kämppää nyt sentään siivoamaan jaksa alkaa.
Avaan selaimeni. Kone tilttaa. Scandisc raksuttaa. Avaan selaimeni. Mietin että millä sivulla en ole vielä tänään käynyt. Blogger.com. Heitän mielessäni pari ideaa ja keksin kyhätä blogin musiikin ympärille. Sanottakoon, että se on suhteellisen iso osa elämääni. Hei, jospa nimeän jokaisen postaukseni jonkun kappaleen mukaan. Minulle tulee inhottava olo. Tätä on varmasti käytetty jo aiemmin. En välitä tunteesta.
Alan kirjoittaa.
Kirjoittaessani on Truman Show saavuttanut kliimaksinsa, Jim Carrey on täysin stressittömässä tilassa. Hän voi valita, haluaako jatkaa sellaisessa koettuaan stressin ja kamppailun huuman. Kuka jaksaisi elämää ilman stressiä?
Saan kirjoitukseni valmiiksi ja alan kuunnella taas jälleen kerran Pink Floydin The Wallia. Viimeiset puoli vuotta on tuhrautunut kyseisen levyn parissa. In the flesh, joka kertoo solistista keikallaan, on täydellinen stressin ja stressittömyyden omituisen sekoituksen kuvaaja. Asiayhteydestään irroitettuna se on antisemistinen ja muutenkin omituinen, mutta silloin ei voi havaita kappaleen ironiaa. Joten kuuntele, hyvä blogini, koko levy. Uskoisin vielä joskus puhuvani sinulle siitä enemmänkin.
Mutta nyt elokuva on loppunut ja minua väsyttää. Stressiä on tiedossa taas viikonloppuna. Että sen jälkeen näemme, blogini.
Stressi on psykologinen mielentila, joka saa ihmisen ajamaan kehonsa äärirajoille. Se ei ole lähtökohtaisesti epäsuotuisa olotila, vaan se pikemminkin saa ihmisen virittimään aistinsa tarkemmiksi ja kehonsa kestävämmäksi ja valmiimmaksi. Minä pidän siitä. Mutta en siitä, kun se pitkittyy liikaa. Asiat kasaantuvat päälle. Niin paljon tekemistä, ettei jaksa tehdä mitään. Kymmenen asiaa yhtäaikaa. Pitää hankkia uusi pari käsivarsia.
Sitä tekee oman aikansa. Ja nyt sinä oletat, arvon blogini, että seuraavaksi kerron burn outistani. Ei suinkaan. Tässä vaiheessa minä olenkin yhtäkkiä tehnyt kaiken.
Tulee tyhjä olo. Onneksi televisiosta tulee Jim Carreyn tähdittämä The Truman Show. Maailmankaikkeuden paras elokuva. Niin hyvä, etten uskalla edes hankkia sitä itselleni: pelkäisin sen kärsivän liiallisesta katselusta. En kyllä oikeasti usko niin käyvän.
Mainoskatkoilla ei mitään tekemistä. Ei kämppää nyt sentään siivoamaan jaksa alkaa.
Avaan selaimeni. Kone tilttaa. Scandisc raksuttaa. Avaan selaimeni. Mietin että millä sivulla en ole vielä tänään käynyt. Blogger.com. Heitän mielessäni pari ideaa ja keksin kyhätä blogin musiikin ympärille. Sanottakoon, että se on suhteellisen iso osa elämääni. Hei, jospa nimeän jokaisen postaukseni jonkun kappaleen mukaan. Minulle tulee inhottava olo. Tätä on varmasti käytetty jo aiemmin. En välitä tunteesta.
Alan kirjoittaa.
Kirjoittaessani on Truman Show saavuttanut kliimaksinsa, Jim Carrey on täysin stressittömässä tilassa. Hän voi valita, haluaako jatkaa sellaisessa koettuaan stressin ja kamppailun huuman. Kuka jaksaisi elämää ilman stressiä?
Saan kirjoitukseni valmiiksi ja alan kuunnella taas jälleen kerran Pink Floydin The Wallia. Viimeiset puoli vuotta on tuhrautunut kyseisen levyn parissa. In the flesh, joka kertoo solistista keikallaan, on täydellinen stressin ja stressittömyyden omituisen sekoituksen kuvaaja. Asiayhteydestään irroitettuna se on antisemistinen ja muutenkin omituinen, mutta silloin ei voi havaita kappaleen ironiaa. Joten kuuntele, hyvä blogini, koko levy. Uskoisin vielä joskus puhuvani sinulle siitä enemmänkin.
Mutta nyt elokuva on loppunut ja minua väsyttää. Stressiä on tiedossa taas viikonloppuna. Että sen jälkeen näemme, blogini.
posted by Cane at
09:27
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home