Leevi and the Leavings - Pohjoisen taivaan alla

Tänään puoli viiden aikoihin soitan äidilleni ja kerron heränneeni vasta, ja että en tämän vuoksi nyt pääsisikään pääsiäiseksi kotiin. Olin herännyt itse asiassa kahdelta, joka olisi ollut kuitenkin jo aika myöhäinen aika lähteä kotiin. Olin varmistanut tämän pakottamalla itseni nukkumaan vielä vähän pidempään aina herätessäni.

Äiti sanoi arvanneensa tämän, sillä hän oli jo yrittänyt soittaa aiemmin päivällä kysyäkseen, pistääkö nakkeja minullekin paistumaan. Huomenna olisi ollut tarjolla karjalanpaistia.

Kysyin ruokalistan soittaessani eilen, töiden jälkeen. Ruokalista ei erityisesti sytyttänyt minua: karjalanpaisti on ihan ok, nakkikastike ei. En ole varma, oliko tällä jotain tekemistä Helsinkiin jäämiseni kanssa. Äitini ei ole erityisen monipuolinen ruuanlaittaja.

Olin soittanut eilen aiemminkin, heti herättyäni kymmenen jälkeen. Syy oli tuolloin se, että olin paniikissa, koska työvuoroni oli alkanut jo puoli kymmeneltä. Ja tässä ei ole kyseessä humaani kirjasto vaan vuokratyöfirman kassa kaupassa, jota teen keikkatyönä sen 15 tunnin viikossa kirjastoa lisäksi. Myöhästyminenkin pitää ilmoittaa vuokratyöfirman kautta. Onneksi tilaajakauppa ei ollut vielä edes ilmoittanut vuokratyöfirmalle myöhästymisestäni. Kävi ilmi, että kassoja oli liikaakin, ja lopulta sai puolet päivästä vain istuskella. Ihmiset olivat hamstranneet kaiken tarvittavan ilmeisesti jo torstaina selvitäkseen pääsiäisen yli.

Tuo turhanpanttina istuskelu vei kuitenkin voimat, ja lisätään siihen vielä univelka, joka oli alunperin syy miksi nukuin pommiin, niin ehdotin josko tulisin vasta tänään sunnuntaina perille. Olimme aikaisemmin sopineet about että olisin tulossa lauantaina vuoroni jälkeen, mutta mitenkään kiveen hakattua se ei ollut. Edes tulemiseni, mielestäni: äiti oli soittanut että "sinä olet varmaan tulossa pääsiäiseksi kotiin" ja minä olin ollut, että "no joo, kai" koska en noin suoraan olettamukseen jaksanut alkaa väittää vastaan. Oikeasti en alunperinkään ajatellut meneväni, sillä ensi viikon torstaina olisi partiokokous, jonka jälkeen voisin paremmin jäädä pitemmäksi aikaa mäntsälään. Useammaksi päiväksi siis.

Auto oli jo valmiina odottamassa minua liityntäasemalla, kun ehtisin tulla sillä kotiin. Avaimet ovat jääneet minulle muutamaa viikkoa takaperin, kun minun piti lähteä sillä partionjohtajakurssille, mutta sairastuin kuumeeseen juuri ennen. Vietin sen jälkeen viikon yksin toipilaana kämpälläni.

Äiti toteaa lopulta tämän päiväisessä puhelussa, että ei se mitään. Vaikka olivatkin jo pääsiäismunan piilottaneet minua varten. Ja tällöin jotain sisälläni särkyy, vaikka päätänkin puhelun peruslakonisesti.

Olisin lopulta kaivannut jotain seuraa. Nämä pitkät, yksinäiset viikonloput alkavat ottaa voiton minusta. Viime viikonloppuna tuli sentään kutsu radalle, ja pete parkkoselle nauramisen ja omituisissa, keski-ikäisissä baareissa käymisen ja kaverin erotarinan kuuntelun lomassa olin onnellinen. (Ero oli ollut jo ilmeisesti tulossa, mutta loppu meni erityisen ikävään nuottiin.) Minä kaipaan sitä ihmisten seuraa. (Ja kuitenkin, niin harvoin sitä saa. Viime joululoman yritin vängätä perhettäni pelaamaan lautapelejä tai tekemään jotain muuta yhdessä: ne päätti katsoa telkkaria. Että siihen tämäkin olisi varmaan lopulta mennyt.