Weird Al Yankovic - Another One Rides the Bus

Bussimatkat ovat eroottisia.

Tänään istun matkalla yliopistolle bussissa. Vastapäätä heti on reilu kolmekymppinen tummaverikkö, laiha, jalat haarallaan minua kohti. Tämä riittäisi saamaan penikseni kovaksi, mutta vielä kiehtovampi yksilö on hieman kauempana, käytävän toisella puolella. Kauppistyttö, kovin nuori kauppistyttö, ajattelen. Otsatukka, mutta hiukset muuten taakse sidottuina. Kun hän nousee ylös poistuakseen bussista, näen että hänellä on hieman persettä, ei niin paljon että kääntäisi katseita sillä pelkästään, mutta se on jotenkin söpöä, jotain jota tyttö ei itse oikein huomaa vaikka sen kaikelle maailmalle näyttää. Hänen askeleensa on näistä asioista huoleton mutta silti maailmasta raskas, ja minulla olisi niin paljon annettavaa hänelle.

Omalle pysäkilleni vie vielä aikaa, mutta seisokki on päällä vielä kun nousen seisomaan. Bussissa yritän vielä tyynnytellä itseäni, mutta kun en saa tyttöä mielestäni noustuanikaan ulos, uskottelen itselleni ettei seisokkini nyt niin näy ja mitä sitten jos hieman näkyisikin. Kävelen yliopistolle, törmään onneksi vain yhteen puolituttuun naiseen ohimennen ja suunnistan lähimpään suht rauhalliseen vessaan. Penistäni ei tarvitse suostutella, sen kuin ajattelen tyttöä ja vemputan kättäni. Orgasmi antaa hieman odottaa itseään, mutta se on saavuttuaan syvä ja pitkä.

Yo-Yo Ma, Stuart Duncan et al. - Goat Rodeo

Te ette ole kuulleet mitä te olette kuulleet te ette ole nähneet mitä te ootte nähneet. Te ootte vaan tuijottaneet äitinne tissiä ja muiden tissejä, te ootte vaan kuulleet mitä kuulla halusitte.

Te olette nähneet kaiken muttette ole nähneet niiden taakse. Olette nähneet varjojen leikin parkkiluolan seinällä, olette nähneet liekin jossa spuge lämmittelee talviöisin.

Te puhutte mitä puhutte, te luulette että teitä kuunnellaan. Te yritätte kuunnella, te teette parhaanne, te tulette huomaamaan että muut eivät ole kuulleet sitä mitä te olette kuulleet.

Te tulette ja menette, te jäätte vain vähäksi aika. Te jotka jäätte vähäksikin aikaa, te todella olette jääneet jälkeen. En tiedä, oliko se huono vai hyvä päätös.

Te huudatte. Te toivotte että teitä kuunnellaan. Te ette tiedä kuitenkaan.

Pariisin Kevät - Tämän kylän poikii

(Joskus tämän blogini tarkoituksena oli peilata omaa elämääni kohtaamani musiikin prisman kautta, luoden samalla kronologiaa omasta elämästäni ja ajatuksistani että luoden minikritiikkejä ja tulkintoja kappaleista. Jälkimmäinen jäi, jossain vaiheessa. Halusin kirjoittaa enemmän itsestäni, eikä minulla ollut niin paljon uusia artisteja joita olisin kuunnellut. Spotify on viime aikoina parantanut tilannetta, mutta silti.)

Olen jo aiemmin valittanut kyvyttömyydestäni sosiaaliseen kanssakäymiseen, tarkalleen sanottuna yli neljä vuotta sitten. Tilanne on sikäli parantunut, etten kirjoita niin karseasti kuin ennen, enkä myöskään ole täysin uivelo bileissä hengatessa: mielestäni olen jopa kohtuullisen hyvä heittämään kevyttä small talkia, kunhan toinen osapuoli on halukas lähtemään mukaan läpänheittoon. Juominenkin onnistuu nykyään, ja sitä kautta myös tanssi, kunhan ilta jatkuu tarpeeksi pitkälle.

Luin hesarista että Arto Tuunelan biisi on yksi tämän kesän kesäbiiseistä. Eikä siinä mitään, viehättävä biisi. Tajusin vain samalla, että kesää aletaan jo vetää yhteen, enkä taaskaan tehnyt mitään sen jännittävämpää kuin käynyt pori jazzeilla kuuntelemassa totoa. No okei, olen mä siis jotain tehnyt, ja useampia kertoja terassillakin istunut. Ja tietenkin osan kesästä täyttää retkeily perheen kanssa ympäri suomea isovanhempia tapaamaan.

En tiedä. Tämä fiilis kyllä helpottaa taas syksyn ja opiskelijarientojen tullen. Tai sitten ei. Lukio-ihmiset ymmärsivät paremmin sitä luonnettani, joka ei halua olla koko ajan päällä ja menossa. Yliopistossa pitäisi kuitenkin olla koko ajan ja kaikkiin yhteyksissä ja ... en taas ymmärrä aivan, mitä yritän sanoa. Ehkä se on se, että ihmiset tulkitsevat kieltäytymiseni osallistumasta sosiaaliseen eventtiin liian herkästi siksi, etten välitä heistä. Ja se on monien kohdalla niin että hengaat aina tai sitten et koskaan. Onneksi ei kaikkien, mutta kuitenkin...

Tämän takia minun pitäisi puhua Tämän Kylän Poikiista, koska se ehkä avaisi paremmin ajatuksiani. Kokeillaan.

Tämän kylän poikii on tietyllä tavalla samalla energinen ja levollinen, uniikki ja kuitenkin miellyttävä, että se ei muuta voi ollakaan kuin kesähitti. Itse pidän erityisesti kuvasta pikkukylästä, jossa "naiset on kuin noitii/ ne kysyy, 'oot sie tämän kylän poikii?'". Tästä tulee kesäinen riiustelufiilis, suomen maaseutu ja sen ihanan persoonalliset naiset. (Ja samalla minua vaivaa se, että saan tämän yhteyden vain laulun haavekuvan kautta: oikeat suomen naiset ovat maailmaan kyllästyneitä, huoria tai mauttomia suorittajia.) (Huom. tämä siis tästä näkökulmasta. Ei male gazeä pysty vain ottamaan pois päältä liskoaivojen tasolla.)

Popiksi Tuunelan kappaleen tekee sen haavekuvamaisuus, ja se, ettei se oikein kerro mistään. Loistavana vetona laulun kertoja myöntää tämän, jonka jälkeen päättää nielaista auringon. Laulu tavoittaa kuitenkin fiiliksen, johon kuuntelija haluaa päästä, ja pääseekin, siksi pieneksi hetkeksi, kun hän kiroaa elämäänsä keskellä yötä opiskelijakämpässään eikä uskalla edes käydä esittelemässä itseään viereiseen soluun muuttaneelle, taas uudelle asukille. (Joka on tällä kertaa suomalainen, ja ne ovat juuri pahimpia.) Saati sitten että käyttäisi hyväkseen ne oikeiden naisten niin harvoin jakamat kiinnostuksen osoitukset.

"Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi tulee juhannus ja joulu". Minä en ihmettele, minä pelkään.

Pink Floyd - Breathe

Minä olen oppinut hengittämään.

Juuri äsken yksin keuhkojani pihalle niin rajusti, että silmissäni alkoi sumenemaan ja meinasin pyörtyä. Jokin sisälläni sanoi kuitenkin, että "hengitä". Ja minä hengitin. Sisään-ulos-sisään-ulos, tahdissa joka toisessa kontekstissa tulkittaisiin hengästymiseksi.

Epäillen osasyynä olleen hammaslääkärini. Hän kehottaa minua aina hengittämään, vaikken itse edes huomaa kuin vähän jännittäväni.

Tammikuussa opiskelijatoverini sanoi löytäneensä blogini. Ei pitäisi kirjoitella näin hämäristä kappaleista, jos puhuu niistä muidenkin ihmisten kanssa. En ole sen jälkeen saanut impulssia jakaa mitään tietoa blogissani, vaikka onhan yksityiskohtaisuuteni varsinkin arkaluontoisten asioiden suhteen vähentynyt lukioajoista. Tuntuu jotenkin myös siltä, ettei blogini tarvitse enää perustella olemassaoloansa: sillä on historia.

Yliopiston ihmisten hyvyys ja avoimuus tuntuu edelleen hyvin hämmentävältä, ja satuttaa, kun huomaan etten itse kykene vastaamaan: en tiedä miten vastata, en tiedä miten olla sosiaalinen ja ilmaista välittävänsä ihmisistä. Haluaisin välittää, mutten ole aivan varma välitänkö. Onneksi moni on ihan iloinen vain siitä, että osallistun ainejärjestön tapahtumiin ja nautin heidän seurastaan.

Hain ja pääsin tutoriksi: itse sisälläni tiesin haluavani tuohon hommaan, mutta en olisi uskaltanut hakea ellei tiedossani olisi ollut että varsinkin miespuolisista hakijoista oli pieni pula. Olen nyt iloinen, että pääsin, ja samalla koko ajan helvetin neuroottinen ja ylivalpas omasta asemastani: koen ehkä välittäväni tästä yhteisöstä jo liikaa, ja ajatus siitä, että yhteisö sinällään ei tuntisi minua kuuluvaksi siihen, hangaroundiksi, tuntuu jollain tasolla liian todelliselta mahdollisuudelta. Vaikea arvioida, miten asia todellisuudessa on: he ovat huomanneet tämän hermostuneisuuteni ja epävarmuuteni, mutta eivät ilmeisesti välitä. Ja välittämättä jättäminen on samalla sekä helvetin hyvä että epävarmuutta lisäävä asia...

On omituista miten sitä huomaa päivä päivältä tietävänsä vähemmän ja vähemmän, ihan perusasioita. Ihan sitä miten pysyy hengissä.

Vesa-Matti Loiri - Spain

Minä olen vain kiitollinen että olen päässyt näin sisälle tähän uuteen opiskeluympäristöön. Kaikki ovat niin ystävällisiä ja minä olen niin ystävällinen kaikille. Käyn paljon useammissa sosiaalisissa eventeissä kuin osasin pelätäkään. Onneksi ylirationaalinen puoleni ei unohda täyttää jääkaappia, uutta jääkaappia (vanha meni rikki kun se sulatettiin), niin, siis, krapulamuonalla, kananmunilla ja pekonilla.

Ja minä kokkaan taas! Tänäänkin tein porsaanfileetä, paistettuja herkkusieniä, paprikaa ja purjoa sekä tummaa riisiä. Porsaanfileepakkaus kehotti tarjoamaan sen hollandaise-kastikkeen kanssa, joka olis sekin varmaan ollut ihan kivaa, mutta mulla ei ole tarpeeksi kattiloita siihen.

Eräs uusista tuttavuuksistani, pitkä hujoppi ja ilmeisesti nuorin miespuolinen henkilö porukasta (vain vuoden me junior... ei voi käsittää) tutustutti mut hoasin kämpässään Al Jarreauhun. Spainin coverilla. Aivan uskomatonta. Hän myös naurahti Vesa-Matti Loirin versiolle, joka on kyllä sikäli melko kauhea, mutta suomennos on niin ihailtavan meta: kommentoi vaan sitä miten täytyy laulaa "ei ranskaa, ei saksaa vaan koreaa...", jos haluaa vakuuttaa kaikki.

Niin. Kaikki tytöt on varattuja. Tai eivät ole. Mutta minua pelottaa se että ne heivaa mut aivan samalla tavalla vain kavereiks kuin kaikki muutkin tytöt ennen niitä. Kaikki sellaiset saavutettavissa olevat ovat varattuja, ja joku, ainakin yks, aivan uskomattoman kaunis, ilmeisesti vapaa. Ainakaan ei ole sanonut mitään ettei olis. Ja omaisi vielä jonkinnäköisen käsityksen maailmasta ympärillään. Ja hymyn. En voi kestää.

k. d. lang - Sweet Little Cherokee

As a twenty-year-old person, I... I find it very hard to dream, to be naive and free-spirited and let the world fuck you, after reading texts like this. Because what Nathan does here isn't anything new: he basically says that everybody is a fuck-up in this part of his life, and in the same way, although everybody wants to be seen as a risk-taker, as a person that doesn't follow the stream. And then he tries to say, that one shouldn't listen to him, but make one's own mistakes, etc.

Why should I do so, when I can instead learn by reading about millions of people who today in the western world have just experienced the same basic things? I understand, it's part of life, and it's not something you shouldn't enjoy if you can: I'm fairly certain that you shall lead a happy life this way.

I don't have any desire to make the same mistakes that everybody makes. What does that entail? Minimal social life, minimal contact with other people, minimal sense of purpose, minimal reason to do things. (You see why these kinds of oratoriums end in trying to re-affirm the meaningfulness of being young.) 20 years, and my life is already over. I try and do stupid things, but I'm not brave enough. I don't think that I have anything to gain.

Maybe I will like myself better after twent years more. When I can allow myself to progress to that plane of misanthropy where I shall meet Mr. Rabin and all of my dear, dear friends, once again.

Paras vastaus:

Kid, I can only offer these pithy words of advice: try to get laid. No, really. That sounds like a glib dismissal, but I am quite serious. The only things worth learning at that age, good and bad alike, can be learned by doing your damnedest to get some ass. You don't necessarily have to do a wealth of things that make you uncomfortable, but it will take you just far enough outside your comfort zone to prove worthwhile.

If you succeed, you get ass. And ass...is good. And if you don't...well, you will almost certainly learn something from the experience that will benefit you for many years to come. And unlike just sitting around being a fuck-off with a bunch of other similarly awkward people in a common room somewhere, it won't make you feel like a total failure. You just sort of think, "Hmmm. Well that didn't work at all", and move on to the next one. And lest anyone think of it as an empty, trivial pursuit, remember: if you score, it's a damned sight more personally fulfilling and, possibly, advantageous for the species as a whole than locking yourself in a small dark room and listening to Pavement all fucking night.

All it takes is one, *one* unexpectedly wonderful human connection to make you feel a thousand times better about yourself, and about humanity as a whole. And if he/she turns out to be a psycho, fuck 'em, because they will be but one of literally billions upon billions of possibilities. Enjoy your youth, grasshopper. You'll miss it when it's gone, believe me.

Toinen samankaltainen:

risin, could you please extend that age limit to 28. I'm 28 and I want things to start getting good again real quick.

And yeah, I think the very fact that you're confused about this subject means that you'll turn out pretty well once you figure it out. It isn't quite as simple as Captain Ron puts it, but by "gettin' laid" he means put yourself out there. Your experiences as a confused 20-year old may not be unique in the scheme of things, but by experiencing you gain more confidence in your place in the world. Having that trust in yourself and the world will lead to experiences you can't even imagine yet.

I know a kid - 18 years old and just graduated from High School who has decided to put it all on the line and hang out with Improv groups in my town. The kid is pretty damn raw but I tell you he gets nothing but respect from the improvisers in their 20's and 30's. By the time he's 30 the kid'll probably own the planet.

Eräs lisähuomautus ensimmäiseen vastaukseen:

I also endorse the Captain's line with slight modification. Somewhere out there is someone you will find really cool and hot. Try to find him or her- you may end up finding them totally uninteresting after three months but those three months will be pretty cool. And even if it ends up being unrequited, it will inspire you to do stupid and adventurous stuff or at least get in better shape as you burn off your sexual frustration.

Irtolaineja lopuista:

Is [Cane] the girl from "Graveyard Girl"?

I've been to some Improv shows...those people aren't owning anything.

It's hard to suddenly go from partying all the time in an awesome college town to working all week as a receptionist, hanging out all night and weekend with your cats, and trying to mentally prepare yourself for the fact that a human being is growing inside your fucking abdomen that you will be completely responsible for. Post college life is a big fucking reality check.

if we could all get stronger and more vigorous with age, straight Benjamin Button style, we might be in a position to enjoy our bodies a little more.

Jesus Christ is everyone on this site trying to make it as a comedian?



Ja sitten minä pohdin että olisiko tällaisen copy-pasteemisen jälkeen mahdollista jäljittää. En usko. Toiseen suuntaan ehkä, ehkä ei. No, älä panikoi. Huomenna Crash, The. Kaveri soitti, oli unohtanut ostaa mulle lipun, että jos voisin ostaa itse, kerta hänellä ei ole accessia verkkopankkiin. Ei saa itseään tuntemaan erityisen tervetulleeksi se. Hyvin se menee.

(Ja haluan kuitenkin muistaa tämän. Haluan muistaa niin harvoja asioita.)

Leevi and the Leavings - Pohjoisen taivaan alla

Tänään puoli viiden aikoihin soitan äidilleni ja kerron heränneeni vasta, ja että en tämän vuoksi nyt pääsisikään pääsiäiseksi kotiin. Olin herännyt itse asiassa kahdelta, joka olisi ollut kuitenkin jo aika myöhäinen aika lähteä kotiin. Olin varmistanut tämän pakottamalla itseni nukkumaan vielä vähän pidempään aina herätessäni.

Äiti sanoi arvanneensa tämän, sillä hän oli jo yrittänyt soittaa aiemmin päivällä kysyäkseen, pistääkö nakkeja minullekin paistumaan. Huomenna olisi ollut tarjolla karjalanpaistia.

Kysyin ruokalistan soittaessani eilen, töiden jälkeen. Ruokalista ei erityisesti sytyttänyt minua: karjalanpaisti on ihan ok, nakkikastike ei. En ole varma, oliko tällä jotain tekemistä Helsinkiin jäämiseni kanssa. Äitini ei ole erityisen monipuolinen ruuanlaittaja.

Olin soittanut eilen aiemminkin, heti herättyäni kymmenen jälkeen. Syy oli tuolloin se, että olin paniikissa, koska työvuoroni oli alkanut jo puoli kymmeneltä. Ja tässä ei ole kyseessä humaani kirjasto vaan vuokratyöfirman kassa kaupassa, jota teen keikkatyönä sen 15 tunnin viikossa kirjastoa lisäksi. Myöhästyminenkin pitää ilmoittaa vuokratyöfirman kautta. Onneksi tilaajakauppa ei ollut vielä edes ilmoittanut vuokratyöfirmalle myöhästymisestäni. Kävi ilmi, että kassoja oli liikaakin, ja lopulta sai puolet päivästä vain istuskella. Ihmiset olivat hamstranneet kaiken tarvittavan ilmeisesti jo torstaina selvitäkseen pääsiäisen yli.

Tuo turhanpanttina istuskelu vei kuitenkin voimat, ja lisätään siihen vielä univelka, joka oli alunperin syy miksi nukuin pommiin, niin ehdotin josko tulisin vasta tänään sunnuntaina perille. Olimme aikaisemmin sopineet about että olisin tulossa lauantaina vuoroni jälkeen, mutta mitenkään kiveen hakattua se ei ollut. Edes tulemiseni, mielestäni: äiti oli soittanut että "sinä olet varmaan tulossa pääsiäiseksi kotiin" ja minä olin ollut, että "no joo, kai" koska en noin suoraan olettamukseen jaksanut alkaa väittää vastaan. Oikeasti en alunperinkään ajatellut meneväni, sillä ensi viikon torstaina olisi partiokokous, jonka jälkeen voisin paremmin jäädä pitemmäksi aikaa mäntsälään. Useammaksi päiväksi siis.

Auto oli jo valmiina odottamassa minua liityntäasemalla, kun ehtisin tulla sillä kotiin. Avaimet ovat jääneet minulle muutamaa viikkoa takaperin, kun minun piti lähteä sillä partionjohtajakurssille, mutta sairastuin kuumeeseen juuri ennen. Vietin sen jälkeen viikon yksin toipilaana kämpälläni.

Äiti toteaa lopulta tämän päiväisessä puhelussa, että ei se mitään. Vaikka olivatkin jo pääsiäismunan piilottaneet minua varten. Ja tällöin jotain sisälläni särkyy, vaikka päätänkin puhelun peruslakonisesti.

Olisin lopulta kaivannut jotain seuraa. Nämä pitkät, yksinäiset viikonloput alkavat ottaa voiton minusta. Viime viikonloppuna tuli sentään kutsu radalle, ja pete parkkoselle nauramisen ja omituisissa, keski-ikäisissä baareissa käymisen ja kaverin erotarinan kuuntelun lomassa olin onnellinen. (Ero oli ollut jo ilmeisesti tulossa, mutta loppu meni erityisen ikävään nuottiin.) Minä kaipaan sitä ihmisten seuraa. (Ja kuitenkin, niin harvoin sitä saa. Viime joululoman yritin vängätä perhettäni pelaamaan lautapelejä tai tekemään jotain muuta yhdessä: ne päätti katsoa telkkaria. Että siihen tämäkin olisi varmaan lopulta mennyt.

Stephen and the Colberts - Charlene (I'm Right Behind You)

Tänään minusta tuntui, että saattaisin sietää ihmiskuntaa.

Miksikö?

Uskaltauduin lähiön julkiselle kuntosalille. Kuten tavallista, mummot katseli kuin penskojensa huumediileriä ja kuten tavallista, hengästyin niin pahasti 15 minuutin jälkeen että meinasi taju lähteä. Kuitenkin, juttelin parin minulle ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa, toisen kanssa hieman ennen ja toisen kanssa paljon jälkeen tajunnan lähes menettämisen. Ensimmäinen oli vain jumppausohjeita, mutta toinen, eläkettä lähentelevän miehen kanssa, kun tulin suihkusta:

"Olit siellä rännin alla?" Hänen täytyi toistaa tämä muutaman kerran, sillä tajuntani ei vieläkään ollut kummoinen. Kun sitten kuulin sen, tulkitsin sen ilmeisesti oikein keskustelunavaukseksi. Luonnollisesti minulla ei ollut rännistä sen enempää sanottavaa, mutta jostain syystä halusin kertoa, että ei oikein luonnistu tämä kuntoilu liian pitkän tauon jälkeen. Hän totesi että niin se on hänelläkin, jos kolmesta viikottaisesta kerrasta jää yks väliin niin heti tuntuu. Mutta, kuulemma, toisaalta se sitten nopeasti korjaantuu takaisin, kun alkaa kuntoilemaan.

Mä olen läski.

Mä menin sitten sen jälkeen juomaan metromatkan toiseen päähän Wayne'siin laten ja croissantin hillolla. Vaikka kyseinen paikka on todellinen esterata siinä mitä pitää etukäteen tietää, mitä tilata, mitä pyytää, ja mitä ottimia käyttää, mihin istuutua, tuntui se tänään yllättävän siedettävältä. Yleensä hymähtelisin lankkulattialle ja pienille kasvinnotkoille, mutta tänään tuntui siltä että se kaikki oli itse asiassa huomaavaista ja kaunista, jopa laadukasta. Ne perushipit ja yliopistojuipit eivät ärsyttäneet yhtään niin paljoa. Kuvittelin pitäväni söpön ruskeapään kanssa hieman silmäpeliä. Tällaisessa paikassa kirjan lukeminen tuntuu kerjäämiseltä, että tule, istu pöytääni ja kysy mitä minä luen. Minä tein niin. Siis luin, pöydässä, yksinäni.
(Ja vielä kirjaa, joka oli poimittu kirjaston viihde/romantiikka-hyllystä. Mutta sen kirjoittaja oli Steve Martin, kyllä, juuri se.)

Sweden: Heaven and Hell Soundtrack - Ma Nana Na

Minusta on tullut kusipää.

Tänään asiakas tulee ihan nätisti ilmoittamaan, että on valmis sovittuun tapaamiseen. Minä totean, että se ei ole minun vaan ylemmän henkilön kanssa, ja hän tulee sitten kuin tulee.

Voi että nolottaa nyt. Pitäisi pyytää anteeksi. Vaikka mä tarkoitin sen tietenkin ironisesti, että valitettavasti me emme voi nyt auttaa sen enempää, mutta kiva kun olette ajoissa. Ja se tuli ulos niin vähättelevänä, ylimielisenä ja ei todellakaan palvelualttiina. Voi vittujen takatalvi.

Välillä tuntuu siltä että vois tehdä oikeesti jotain sosiaalisten suhteiden eteen. Ihmiset alkavat vältellä muuten. Ei pitäisi luottaa siihen että ne tulee aina kun tarvitsee, ja että ne itse ottaa yhteyttä. Yksi muutti helsinkiin, lähetti osoitteen ja sano että saa tulla käymään. Muutama käy töissä tervehtimässä, mutta pitäis nähdä muutenkin. Yhdelle tein oharit, kun ois pitänyt sen statistikaverina esiintyä jossain dokumentaarisessa ohjelmassa. Lähetin viestin aamulla, että oon flunssassa tai jossain. Muistaakseni pistin useamman pikkuvaivan yhdellä kertaa: laskin että se on ymmärrettävämpää, tai siis vähemmän todennäköistä, että kukaan valehtelisi että on useampi sairaus, koska se on periaatteessa ihan turhaa, mut ihan mahdollista. No, lopulta sille oli muutama muukin kai tehnyt oharit,ja pahemmin.

Miksi en osaa ottaa yhteyttä ihmisiin?

Odotan oikeastaan mielenkinnolla ensi vuotta ja yliopiston sosiaalisia piirejä. Kyllä, ne varmasti väsyttää mut, mutta onpahan ainakin oikeita ihmisiä ja joku sosiaalinen viitekehys.

Maailma on mennyt paskemmaksi pitkin harppauksin. Minä en jaksa enää välittää.

Keksin muutaman hauskan sanankäänteen kirjaan. Sitä koossa joku 60 A4sta. Näillä näkymin tulee yhteensä jotain 200 yläpuolella.

Eikö minulla ole mitään muuta sanottavaa? Pitäisikö minulla olla?

Freud, Marx, Engels & Jung - En koskaan mene sänkyyn tyhjän pullon kanssa.

Koska taide perustuu aina siihen elettyyn virheettömyyteen ja siihen havaintoon että me kiellämme itseltämme todellisuuden.

Camus’n epäonnistuminen: hän katsoo sitä suoraan. Ehkä välillä myös Lovecraftin.

Taide toimii niin kauan kuin saamme vilkaistua todellisuutta silmäkulmastamme ja sitten kuitenkin vakuutettua itsellemme, että kaikki on kunnossa, että kaikki on hyvin.

(Johan mun tisseille nauraa pikkulapsetkin).

Neljä Ruusua - Juppihippipunkkari

Joskus herään hiestä valuen keskellä iltapäivää ja pelästyn itseäni ja sitä mitä minusta on tullut. En mitään erityisen hohdokasta jetset-elämää ympärilläni pyöritä, mutta kuitenkin: joka päivä ruokaa ulkoa ja kaikkimitähaluatikinä, tosin en nyt liikaa törsäile.

Tuli vain mieleen, koska

a) ystäväpiiri on niin toimeentulevaa. Enkä nyt tunne erityistä alemmuutta enkä panikoi sen vuoksi että pitäisi päästä jotenkin samalle tasolle (epäilen heidän osittain pitävänkin minusta lievän boheemisuuteni ja rehellisyyteni vuoksi). Mutta se elintason harha tarttuu. Tai siis. Sitä tuntee olevansa osa yläluokkaa. Ei mitään ylintä eliittiä, mutta kuitenkin. Toimeentulevaa.

b) sivarissa työtoverit, siis huomattavasti vanhemmat tuskailivat rahanmenoillansa, että mistä löytäis elämään tarpeelliset rahat. Pitää pyytää vaimolta yleensä. Ja sitten pitäis vielä ipanatkin elättää. En hennonnut todeta, että mun pääasiallinen dilemma on se, että pitäiskö sijoittaa joku tonni rahoista jonnekin vai ei.

Tai no, ehkä se syy kaikkeen tähän on lopulta se että törsään lähinnä ruokaan. Enkä siinäkään nyt missään Kämpissä käy. Määrä korvaa laadun. Muuten kulttuuriin niin satunnaisesti, vaatteisiin silloin kun tarvitsee. Juhlin siedettävän usein, mutta kuitenkin verrattain harvoin - eikä silloinkaan mene koko tiliä.

Sivariaikana kuukauden menot jää tätä nykyä vähäisemmiksi kuin päivä-ja ruokaraha.

Tosin, kyllähän minä olen aika onnellinen.

Patti Smith - Boy in the Bubble

Muutama teoria.

1) Ihmiset eivät äänestä, koska kaikki on hyvin, tai ainakin elämä on paskaa lähinnä itsensä ja läheistensä vuoksi: politiikalla ei voi saavuttaa mitään.

2) Olen kirjoittaessani yrittänyt liikaa luoda yleistä tapausta, keskivertoa: vaikka ihmisiähän kiinnostaa juuri inhimillisyys, omaperäisyys, persoonallisuus. Antaa hahmojen vaan taivaltaa outoja ja vääriä polkuja, kunhan siinä on jotain huomionarvoista ja kunhan sen tekee mielenkiintoisesti.

3) Minä läskistyn - se on fakta. Mutta miksi? Ehkä minä haluankin olla tällainen. Anna-Stina Nykänen kertoi laihtumisestaan; miehet alkoivat kiinnittää huomiota, huudella rivoja. Ei kestänyt, lihoi taas. Ehkä minä oikeasti hieman pelkään naisten huomiota: paljon helpompi vaan kyhjöttää yksin ja itkeä miks kukaan ei rakasta mua, kun joutua hätistelemään morsianehdokkaita pois oikein urakalla.

Ehkä porno riittää mulle.

Ehkä mun pitäis ryhtyä pornotähdeksi.

Ehkä tuo on vähän vanha idea.

These are the days of miracle and wonder, don't cry babe, don't cry, don't cry.

Juno Reactor - Mona Lisa Overdrive

(Disclaimer: harvinaisen epäkiinnostavaa ja epäjohdonmukaista vuotamista turhista asioista. En suosittele. Edes itselleni, blogini.)

Miten sinä voit olla kiinnostunut niistä?

Niin, tarkoitukseni nyt oli lähinnä osoittaa, että et sinä tuota kovinkaan pitkälle henkilökohtaisesta halusta valitse. Muistan sinun jo jossain vielä vuosi sitten valitelleen, ettet tiedä, mitä elämälläsi teet.

Minä näin sinussa joskus taiteilijan. Peräänantamattomasti teet kaikkesi, että tällaisen satunnaisen laiskottelijan sydän värähtäisi syvimmältä. Että tuntisi sen kaiken.

Sinä varmaan pidät Bachista. Hiljainen tyttö, mokomakin. Sinulla ei ole Peter Hoeegin mestaruutta, ei sitä tapaa, jolla viedä tarina kauniisti loppuun.

Sinulla ei ole tarinaa. Olenko oikeassa? Miksi minä sinussa näin sitä. Taiteilijaa. Tyttöä joka kärsii syvällä sisimmässään.

Ja sitten alat puuhastella jotain noin pinnallista, okei, siitä saa palkan. Ei kai se voi sinua oikeasti. En olisi uskonut sinusta.

Sinulla ei ole jumalaa, mutta luterilainen työmoraali löytyy. Mitä sinä odotat saavasi palkinnoksi?

Ja kuitenkin, oletko lesbo vai sitoutunut yksinäisyyteen loppuelämäksesi. Tästäkin näkökulmasta minä saattaisin olla täydellinen: annan sinulle tarpeeksi tilaa, hengitä, ota omasi, alistan jos tahdot. Lyönkin, mutta vain jos tahdot, mutta todennäköisesti et. Esitän. Kyllä, esittäisin puolestasi. Ja olisin täydellinen ihminen, jonka takana olla naisena, seistä, laittaa ruokaa ja leikkiä kotia.

Päätit sen sijaan sulkeutua kuoreesi, nait ensimmäiset kännit otettuasi ujoa teekkaria neljän vuoden päästä, muutat asumaan Espoon laitamille ja saat muutaman lapsen. Kuolet.

Oletko tajunnut sitä. Kuolet. Minä haluaisin suoda ihmisille tämän pikkuporvarillisen unelman. Mutta minä tiedän, haluan tietää, haluan uskoa, että sinä teet sitä juuri väärästä syystä. Ei siksi, että haluaisit, vaan siksi, ettet tiedä, mitä muuta haluaisit. Sinussa on syvällä ystävyyttä, lämpöä. Sinä haluat tukahduttaa sen. Mitä sinä haluat, helvetti? MITÄ SÄ HALUUT?

Ja silti, nyt käy se ilmi: minä olisin halunnut muuttaa sinua. Näkemään maailman minun silmilläni: se on mukava paikka. Jossa ei tarvitse suorittaa, harjoitella uupumukseen asti, mutta ei toisaalta tarvitse myöksään haaskata elämäänsä, tai päteä bilettämällä. Siinä saa vain olla ja rauhoittua. Hengittää.

Nautitko? Enkä tarkoita, että haluaisin tällä ehdottaa sinulle nautinnon tuotantoa. En ymmärrä, en.

Ja silti: nyt tunnen rakkauden häipyvän. Minä rakastin sitä inhimillisyyttä, lämpöä, joka sinussa oli. Oliko se todella noin pakon sanelemaa.

Mitä sinä haluat? Mistä sinä nautit? Sinä kuolet.

Olisit antanut minun vapauttaa sinut. No ei. Mutta nähdä sinut.

Kuka sinut näkee? Siltä teekkariltakin sinä kätket itsesi. Ei.

Siis. Etteikö saisi kiltti tyttö olla. Mutta, ymmärräthän. Elämässä on niin paljon muutakin kuin upottaviksi kulutetut ladut. Umpihanki, no joo. Ymmärrän, että se pelottaa.

Minä olisin voinut kantaa sinua reppuselässä. Samalla kun sinä olisit lämmittänyt minua. Ymmärräthän?

Vapaana: paikka lämmikkeelle, ei mielellään kovin suuri, sellainen jonka alle tukehtuu. Pieni ja söpö. Ei kovin räiskyvä, mutta pientä väriä en vastustaisi. Kykyä sopeutua, en sen takia että minun kanssani sitä tarvitsisi, vaan sen takia että minulla sitä on. Ei kylmä, muttei toisaalta käy ylikierroksillakaan. Olen valmistautunut tarpeen tullen korjaamaan ja huolehtimaan tästä lämmikkeestä, kunhan sen keskus on varma ja toimiva.

Pet Shop Boys - Minimal

Ja äitini kuulemma tarvitsee henkireikää. Hän tarvitsee kissaa ja koiraa. Jotka ovat lähinnä toistensa kurkussa kiinni, eivät kuitenkaan vahingoita. Leikkivät? Söpöstelyä, liikaa. Ja minä olen lukenut kaverini blogia ja saanut turhia vaikutteita.

Pikkuveljeni joutui tänään kuitenkin koiramme kohteeksi. Kävi sitä kurkusta kiinni kuin kissaa. Ei tykännyt. Huusi koiralle. Äiti ei tykännyt. Huusi pikkuveljelle.

Koira tärkeämpi kuin lapsi.

Hullu perhe.

Coleman Hawkins - Body and Soul

Sikäli on aivan liian helppoa kuvitella tulevaisuus välinpitämättömänä. Valtion perustuella kituutetaan, käydään alkosta ostamassa päivän vitamiinit, kirjastosta sielunruokaa, platonia ja heideggeriä. Nauraa sille kun muut juoksevat kuin muurahaiset, kantavat raskasta taakkaansa, tajuamatta situaationsa pakollisuutta. Sitä ettei tarvitsisi, sitä että voisi liittyä meidän seuraan ja pitää hauskaa, olla saavuttamatta mitään. Ehkä katsoa myös hieman simpsoneita, ja youtube ja blogit, pummin märät päiväunet.

Ja elämä: se tulee takaisin, räjähtää kasvoille, potkii munille. Siis kyllähän sitä voi yrittää olla välinpitämätön, onnistuukin. Mutta elämää on vaan yksi pakokeino, ei tarvitse kai mainita. Sitä tullaan tilanteisiin, joissa on pakko välittää, pakko osallistua, pakko tehdä valintoja. Pakko kohdata toinen ihminen: ei elottomassa luonnossa ole oikeasti elämää, ei edes eläimissä, vai millainen perverssi sinä olet.

Ja miten siihen elämän haasteeseen sitten vastaisi. No, tekisi töitä. Mutta mihin suuntaan, miten, mikä on tavoiteltavaa, tai pikemminkin: mihin minä pystyn vielä tarttumaan? Sillä olen kokenut jo aivan tarpeeksi verta hikeä ja kyyneleitä, haluaisin tällä kertaa saavuttaakin jotain. Jokin osa-alue pitää vetää vähän heppoisimmin, ja mikä siinäkin on pahinta: niilläkin osa-alueilla on ihmisiä. Perhe, työ-yhteisö, kaverit, rakastettu, satunnaiset kohtaamiset kirjaston lainaustiskillä. Ne vaativat huomiota kuin mitkäkin sokeat linnunpoikaset matoa. Vai pitäisikö nimenomaan laskea, kuinka paljon kukin haluaa, vaatii, tarvitsee, ja sen jälkeen päättää mille numerolle panostaa kaiken pelikassan?

Vai voisiko löytää juuri sille elämän-alueelle ihmiset joilla on sama kiinnostus siihen asiaan kuin sinulla, tai edellytys sinun panoksellesi? Niin, se olisi helpointa. Mutta sukua en valinnut, ja rakastetun pitää olla koko elämä, kaverit heittelee siinä ympärillä miten sattuu, nopeammin kuin minä joka tapauksessa, työ-yhteisö vaihtuu, siihen ei saisi kiinnittää liikaa huomiota, mutta sieltä sen rahan sinne alkoon kuitenkin saa. Miksi ei saisi ajatella toisin, miksei rakkaus saisi olla vain pieni sivuhuomautus, anekdootti, saadaan tarpeelliset hellyydenosoitukset ja omanarvontunnonpönkittämiset ja baanalle? (Ja vielä: miten sitä tämän ilmaisee mahdollisimman aikaisessa vaiheessa?)

I'm all for you, body and soul.

Seminaarinmäen Mieslaulajat - Ajassa ja avaruudessa

ja taas yhden kerran näpit jäätyy, missä se bussi taas viipyy, vittu pitää olla niin aukealla tää pysäkkikin, no vihdoinkin se tulee, sen näkee kaukaa, viimeisen metron ihmiset vielä ehtii juosta ennen kuin bussi lähtee, joku tapajuoppo ja sitten yksi suhteellisen kiinnostava typykkä, mä muistan nähneeni tuon joskus ennenkin sillä oli muuten ihanan mustavalkoinen puvustus ainoastaan punaiset nahkahansikkaat ja sen muodot ovat mukavan tavalliset tukka sellainen haavoittuva ja älyttömän söpö, kaikin puolin siis, mutta antaa olla, mennään vaan ihan rauhassa istumaan, ja mitä vittua, se typykkä istuu mun vierelle, vaikka olis tuolla bussissa kai vielä muuallakin tilaa, tai no olis ja olis, tekikö se sen tahallaan, halusko se mun viereeni, mutta mullahan on tää spurgumainen takki ja muutenkaan en näytä tänään hurmaavalta, tuskin, ja mitä se musta välittäis, tietenkin luulee vanhemmaksi kuin olen, sen oma kandidaatintutkinto on varmaan valmistumassa, mutta on täällä tilaa, ja se pitää katseensa jännittyneenä suoraan eteenpäin, tai siis taaksepäin, nää on nää penkit joissa istuu eri päin kuin koko muu bussi ja silloin näkee kuinka kaikki tuijottaa sua taaempana, mä hengitän ja se hengittää mun hengityksen tahdissa, jännittyneesti, yritän katsoa sitä syrjäsilmällä muttei siitä tuu mitään, en mä uskalla katsoa, ja mitä tällaisessa tilanteessa nyt sitten muka pitäis sanoa, miten naisia isketään ruuhkabussissa ja kaiken lisäks me ollaan menty jo joitain minuutteja, tuntuis oudolta nyt avata suu, mutta jokin outo odotus leijuu ilmassa, ei pelkästään sellainen turhanpäiväinen tiistaiaamu vaan tää on jotain muuta, mutta mitä helvettiä tässä voi sanoa, tai eikö se voi itse sanoa, voi vittu miks miehen pitää aina tehdä eka siirto, ja mä vielä en mahdu kunnolla tälle penkille, tai no mahdu ja mahdu, pitää nuolla bussin seinää ja silti tuntee sen sivureiden kosketuksen, ja voi vittu, kohtahan tässä on mun koulu, mut en mä nyt voi jäädä, mä en millään voi kehdata poistua bussista ja pyytää sitä väistämään, koska se näyttäis omituiselta jos mä hermostuisin siinä, ja varsinkin kun mä kuvittelen koko jutun, ei se voi olla musta kiinnostunut, joten jatketaan nyt sitten, tässä pysäkillä tulee omituisesti huutava ja riehuva lapsi äitinsä kanssa kyytiin, käännämme päämme yhtä aikaa katsomaan sitä, hymyilen, tässä voisi olla small talkin aihe, mutta en tiedä, hymyileekö hänkin vai onko vaan pahoillaan, jos hän uskaltaisi hymyillä niin hän olisi täydellinen minulle, muutenkin älyttömän hyvä, mutta minä vaan vaikenen ja annan asioiden mennä omalla painollaan, ja nyt se sitten jää, yliopiston kampuksen kohdalla tietenkin, olis pitänyt arvata, ei vilkaisekaan minuun päin, en tiedä, että senkö takia että ei se oikeesti oo kiinnostunut vai että se ei vaan välitä, minä jatkan vielä seuraavalle pysäkille, jossa vaihdan takaisinpäinsuuntaan, ja siinä bussia odotellessa tulee mieleen, että ihmiset puhuvat aina vaan täyttääkseen tilaa, joku tutkimus tästä ollaan tehty, en muista, 70 % puheajasta?, ja voi vittu, tässähän olis ollut täydellinen aloitus:

mä: ”Niin.”
se: ”?”
mä:”Niin, ihmiset puhuu 70 % ajastaan vaan täyttääkseen tilaa.” ja jos se naurahtaa niin ”Ja tuosta ajasta 2 % käytetään tekaistujen prosenttilukujen esittelemiseen” ja sitten oltais voitu jo esittäytyä, voi vittu, miks tää tulee mieleen vasta nyt, mä haluisin mennä ajassa ja avaruudessa vartin taaksepäin, muttei se onnistu voi vittu mun saamattomuutta.

System of a Down - Needles

"I cannot disguise
All the stomach pains
And the walking of the canes
When you do come out
And you whisper up to me
In your life of tragedy"

Ai niin, cane tarkoittaa englanniksi myös kävelykeppiä. Sellainen tämä nettialiakseni minulle on, kun kirjoittaminen sujuu. Muuten lähinnä rullatuoli, josta puuttuu pyörä.

Yksi asia mistä voi olla varma elämässä: se yllättää aina. Tiistaista asti minun olisi pitänyt lukea neuropsykologiaa. Tulos: pyörin tiistain kaupungilla ja messengerissä, keskiviikon ja torstain nukun. Nyt yksi yö aikaa lukea aivotoimintaa.

Varsinainen tragedia. Mielenkiintoinen aihe, johon ei aikaa syventyä, vaan pitäisi teho-opiskella. Ei näin.

Wikipedia sanoo tragediasta: "In general usage a tragedy is a play, movie or sometimes a real world event with a sad outcome. [Aristoteles seiz] it is a form of drama characterized by seriousness and dignity, and involving a great person whose downfall is brought about by either a character flaw or a conflict with some higher power such as the law, the gods, fate, or society. It should be noted, however, that the definition of tragedy that Aristotle puts forward merely requires a reversal of fortune from bad to good (as in the Eumenides) or good to bad (as in Oedipus Rex)."

No, eipä tuosta tullut hullua hurskaammaksi. Joku on sanonut että tragedia päättyy aina kuolemaan, ja komedia avioliittoon. Joku taas on väittänyt, että tragedia on joutua katsomaan Idolsia. Okei, minä.

Silti haluaisin tässä yhteydessä esittää, blogini, että tragedian ydin on lopputuloksen ennaltamääräytyvyydessä. Siinä, että heti alussa voidaan nähdä ne voimat, jotka aiheuttavat tämän keskushahmon väistämättömän huonon onnen. Oidipuksen kohtalo ennustetaan jo tarun alussa, oidipuksen ollessa vielä vauva. Loppu on kertomusta siitä, miten omituista reittiä lopputulokseen, eli siihen että Oidipus tappaa isänsä ja nai äitiään, päädytään.

Ja kun joutuu katsomaan Idolssia, niin hulluksihan siinä tulee. Tai ainakin surulliseksi.

Tragedia on siis tarina, jonka lopputulema tiedetään ennalta. Ja elämä yllättää aina.

Ja siksi elämä ei ole tragedia.

Raptori - Oi Beibi

Onko olemassa parempaa tapaa muuttua täysi-ikäiseksi kuin kirjoittaa postaus sinuun, blogini?

Ja niinkuin moni muukin ennen minua, olen havahtunut siihen, kuinka sisällyksetöntä tämä täysi-ikäisyys loppujen lopuksi on. Alko ei ole vielä auki enkä sitä tule käyttämään muutenkaan, ajokorttiin menee vielä kuukausi.

Mikä se on se vastuullisuuden pyhä liekki joka kehooni on nyt laskeutuva? Minkä vuoksi minä olen nyt yhtäkkiä kykenevä ottamaan vastuun omista teoistani enkä ollut sitä esimerkiksi kuukausi sitten? En minä vieläkään osaa mitään, ja kaiken.

Päivän ohjelmassa on ensin lyhyt pistäytyminen maistraatissa (kirkosta eroaminen), sitten koulua, työhaastattelu ja Kuntaan syömään ravintolaan. Ihan jees, en halua enempää melua täysi-ikäisyydestäni pitää. Olen yrittänyt olla hiljaa asiasta koulussa, tai sitten saa koko ajan pelätä kun kaikki haluu mennä juhlimaan jonnekin. Ei jaksa nyt, sori.

Täysi-ikäisyys on vaan valtion luoma myytti, jota se tarvitsee voidaakseen luoda jonkinlaisen vedenjakajan jotain varten, joka ei toimi. Ihan vaan ärsyttääkseni ihmistä, joka keksi rinnastaa ihmisen iän ja vastuullisuuden ehdottomasti, kuuntelen Raptorin Oi Beibiä, josta ei tietenkään vastuullisena aikuisena saisi pitää, eihän siinä ole kuin nerokasta riimittelyä, tehokasta puberteettipojan mielenmaiseman kuvausta ja kunnioitettavaa piittaamattomuutta sosiaalisista normistoista.

Kari Tapio - Olen Suomalainen

Tai tarkalleen ottaen, olen helsinkiläinen.

Sellainen olo tuli nyt näiden reilun kahden vuoden jälkeen. Kävin eilen nimittäin paikallisessa ählämipizzeriassa, ja omistaja osas ensimmäistä kertaa kysyä, että laitetaanko minulle se tavallinen. Tuli heti välitön ja kotoisa olo, vaikka samasta paikasta hankinkin vatsataudin puolta viikkoa ennen englannin yo-kirjoituksia.

Sama fiilis tänään ajotunnilla. Oltiin pyörimässä aika keskeisillä alueilla, josta opettaja totes, että voitais lopettaa kämpälleni. Yritän ensin hänelle selittää, missä kämppäni sijaitsee, mutta eihän siitä mitään tule. Pienen jahkaamisen jälkeen totean, että minähän voin itse asiassa suunnistaa kämpälleni itse. Tuli sellainen olo, että kotikulmillahan tässä ollaan.

Suunnistamista. Pitäis vielä laatia arvostelu tammen julkaisemasta "Eksyksissä"-novelli- ja runoantologiasta. Kirjoittajat suurimmaksi osaksi nuorempia kuin minä. Se näkyy, etenkin ylinaiveissa runoissa. Mutta onneks arvostelu painottuu ehkä enemmän esittelyyn, jolloin voi puhua yksilön omista henk koht kokemuksista joita tarinoihin ja runoihin pitää soveltaa ja sitä rataa. No problemos.

The White Stripes - The Denial Twist

Valvoin koko yön. Tänään ei muuta kuin ajotunti tuossa parin tunnin kuluttua. (Älkää liikkuko helsingissä jalkaisin jos suinkin mahdollista. Tai pyörällä. Tai autolla. Itse asiassa, lähtekää maanpakoon.)

Kävin heti aamusta kaupassa. Ja evankeliumi valaisi maailman: taivaalta satoi lunta. Kuin valkoisina viivamaisina nauhoina.

Olen tässä tämän yön ajan hakannut The White Stripesin The Denial Twistiä. Siis todellakin hakannut pianollani. Sen verran helppoa, kun on vaan about neljä sointua koko biisissä, eikä niissäkään turhaa monimutkaisuutta. Lukiossa voi tehdä musadiplomin, ja musta tuntuu että tää pääsee mukaan projektiini, jos vain suinkin opin nuo kaikki Jack Whiten rockmanööverit (eihän ne nyt niin hämmästyttäviä ole, mutta muun musiikin minimalistisuus tekee siitä aika kriittistä.)

Videokaan ei voi olla lähtökohtaisesti huono, sillä siinä on Conan O'Brien. Fanitan mitä tahansa missä Big C tekee cameo-esiintymisen. Se ei voi olla huono, sillä onhan miehellä paljonkin menoa. (Vai mitä sanotte sellaisista elokuvista kuin Storytelling tai Vanilla Sky?)

Ja video on muutenkin psykedeelinen, vaikeahkoilla optisilla harhoilla ratsastava yhden oton ihme. Toimii, vaikka sellaista saattoi bändiltä odottaakin.

Entä tuo musiikin poljento vielä; se iskee kuin ylikypsä banaani suoraan korvannipukkaan.