Kaija K. - Tinakenkätyttö

Elimme rauhassa. Sitten tuli muutos.

Ensin muutos oli suuri järkytys. Kukaan ei kertonut meille, että näin kävisi. Että muuttuisimme, tai meille tulisi tarvetta muuttua.

Onneksi ihmiset ovat yritteliäitä. Pian meille löytyi henkilöitä auttamaan muutoksessa, maksua vastaan toki. Saimme apua sekä käytännön asioihin että identiteettimme ja eksistenssimme suhteen.

Kohta meillä oli kilta, ammattikunta. Kasa ihmisiä, jotka olivat erikoistuneet auttamaan meitä muutoksessa. Pian he eivät olleet enää ulkopuolisia yrittäjiä, vaan rekrytoituivat osaksi meitä, meidän yhteisöämme.

Sen jälkeen elämämme on ollut yhtä muutosta. Emme voi saavuttaa pysyvyyttä, sillä se tarkoittaisi ettei meidän muutoksenhallitsijoillamme olisi enää tekemistä, mitään millä oikeuttaa oma elantonsa. Ja jos näin käykin, jos saavutamme jotain pysyvää, kohta muutoksenhallitsijat ensijärkytyksestä toivuttuaan päättivät sopeutua työnkuvaansa tulleeseen muutokseen siirtämällä muutospaineen taas meille. Piti uudistua, karsia, virtaviivaistaa, monipuolistaa, keskittyä ydinosaamiseen, saneerata, laajentua juuri nyt kun rauta on kuuma, selvitä näistä vaikeista ajoista.

Heistä tuli liian voimakkaita. Heillä oli suhteita. Jos me emme halunneetkaan muuttua, he kyllä löysivät jonkun joka pakottaisi meidät reagoimaan. Emme voineet enää päästä heistä eroon, sillä erittäin merkitsevällä tavalla me olemme kaikki osa heitä. Me kaikki etsimme mahdollisuuksia hyötyä pienistä liikahduksista, iskeä oma hakkumme niihin mahdollisuuksiin jotka näytttäisivät avautuvan. Teemme näin riippumatta toimenkuvastamme. Olemme kaikki itsellemme vastuussa siitä, että vielä jonain päivänä etenemme johonkin.

Kerran haaveilimme pysyvästä rauhasta. Sitten siitä, että muutos jättäisi meidät rauhaan. Nyt toivomme, että muutos pysyy rajoissaan, eikä vie meiltä niitä pieniä pysyväisyyden saarekkeita, mitkä meille neuvotteluissa jäivät.