The Police - Can't Stand Losing You

Runotorstaissa oli tällä viikolla näköjään kädet aiheena. Kaiken pahan alku ja juuri. No.

Sen innoittamina, jotain joka ei ole eksaktissa merkityksessä totta muttei täysin tuulesta temmattuakaan. Niinkuin se ei olis sanomattakin selvää.

---------------

Tummanvihreä verisuoni on pullistunut kädessäni
se johtuu siitä että soitan pianoa
kyllähän sinä sen tiedät

hienomotoriikkaa olen hionut päivästä päivään
jotta käteni loihtisivat
mustavalkoisista näppäimistä
sateenkaaren värit

tänään en jaksa
etkä sinäkään (tosin et muulloinkaan)
ihailla tuollaisia
pieniä iloja

käteni etsivät suurempia linjoja
tekevät asioita
pakottavat
sinua
en uskoisi ja samalla haluan

Seminaarinmäen Mieslaulajat - Aurinkoinen

Taas tuli kiekattua ylimääräinen lenkki kotiintulomatkalla, että voisi jutella yhdentekevistä asioista kemistiystäväni kanssa. Ei siinä mitään, mukava tyyppi.

Itsetuntoani vaan murensi lievästi se, että tuskin ystäväni ehtii poistua bussista rautatieasemalla, kun häneltä tulee suhteellisen viehättävä tyttö kysymään, josko ystäväni haluaisi lähteä kyseisenä iltana taidetta katsastamaan. Ei ole aikaa, ystäväni toteaa, ja ei ensimmäistä kertaa. (Ei ylimielisyyttään, onhan se ymmärrettävää ettei kaikki tai useimmatkaan naiset iske.)

Minulla ei jostain syystä ole samanlaista ongelmaa. En suoraan sanoen muista yhtään tyttöä joka olisi lähtenyt minua vapaaehtoisesti pyytämään treffeille. Hieman ovat tutustuneet virallisimmissa ympyröissä, mutta se. Siitä. Johtuu ulosannistani. Kai. (Eli ei kehitystä sitten tammikuun.)

16 Blocks on näköjään tulossa elokuvateattereihin. Katsastin sen taannoisella englannin-matkallani. Ehkä se englanninkielen harjoituksena meni: muutamia nokkelia juonenkäänteitä, mutta aika hätäistä kuvausta ja juonenkuljetusta, ja henkilöt on suht tönkköjä. Paremman puutteessa ehkä menettelee.

Elokuvateatterin pimeyteen saavuin kuitenkin ajoissa, ehkä puoli tuntia etuajassa, ja ehdin tarkkailla ympärilläni istuvia. Lähi-itäläinen perhe edessäni yritti selvästi hyvinkin "pitää hauskaa". Eivät vakuuttaneet ainakaan minua. Mutta vasemmalla puolelleni istumaan tullut pariskunta selvästikin viihtyi. Ei elokuvan ansiosta, vaan toistensa seuran vuoksi.

Naispuolinen oli ihan mukavannäköinen, normaali blondi, lievästi ehostettu mutta kuitenkin tyylikäs, ja vaikutti luonteeltaan rauhalliselta. Mies taas oli ... nallekarhumainen, printti-t- ja reilu ruutukaulus-paita, jalassa hieman löysät farkut, ja partaa ei oltu ihan äsken ajeltu. Ehkä minä kymmenen vuoden päästä.

Vaikka mies selvästi kömpelösti välillä liikku ja ehkä puhuikin, ei naisen nauru laantunut. Korkeintaan laantui pelkäksi hymyksi miehen käydessä hakemassa lisäevästä. Nainen näytti miettivän itsekseen, miten onnellinen hän oli. Hän viihtyi tilanteessa, joka ehkä hieman hämmensi häntä, mutta nautinto ja tunnelman ihanuus tarttui.

Piristi kummasti.

Jean-Michel Jarre - Oxygene 2

Bongasinpa tällaisen kuin Runotorstain. Hauska idea. Joka torstai vaihtuva aihe, jonka inspiroimina kirjoitellaan runoja omiin blogeihin.

Minähän olen kova runoilija. Vaikkei se sinulle, blogini, ole välittynytkään niin kovin, lähinnä löytyy yksi surkea runo helmikuulta. Usein runoni menee hyvin henkilökohtaisiksi, jopa päiväkirjamaisemmiksi kuin blogimerkintäni. En uskalla niitä internettiin jaella.

Tällaista tässä tosin kaipasikin hieman. Just nyt omituinen äärimmäisen rentoutuneen ja stressaantuneen sieluntilan miksaus käynnissä. Hieman. Tyhjentää päätä.

Pitemmittä puheitta. Runo jossa tutkiskelen lyyristä minääni, tai jotain. Ei suuri, muttei täysin pointitonkaan.

---------------

Tuossa se istuu, köhii, eksistoi
hakee harhailevalla katseella
armoa minulta

minä sen yläpuolella
nietzsczsczcshen kirjoituksista repäistynä
hillitsen sen

suljen pieneen synapsiin takaraivoon
annan kiertää kehää

ellei sitten
silloin tällöin
tarvitse koskettaa
jotakuta