Kate Bush - The Saxophone Song

Adolphe Saxin nimi elää tänäkin päivänä. Pitäisi kai itsekin kehittää uusi instrumentti, josta kaikki diggais, että hei, toihan svengaa, mutta mun nimi ei kyllä svengaa.

Sax kehitti foninsa yhdistääkseen huilun hienostuneen ääneen vähän lisää särmää ja saadakseen soittimen, jota pystyy soittamaan hyvin ulkotiloissa. Olihan se myös klasareille tarkoitettu, mutta kukaan ei tykännyt Saxin persoonasta, ja niin saksofoni ei sitten yleistynyt klasaripiireissä. Vaikka eräs Saxin ystävistä olikin Hector Berlioz.

Vaikka oli varmasti sakson fonilla käyttöä armeijan marssibändeissä, se yleistyi kunnolla vasta jazzin myötä. Yksi varhaisimpia saksofonin käyttäjiä jazzissa oli Coleman Hawkins. Toi tenorisaksofonin salonkikelpoiseksi. Ja siitä se sitten lähti: jokaisessa jazzkvintetissä oli yksi jäsen saksofonisti.

Tunnetuimmat saksofonithan ovat tenori- ja altto-saksofonit. Yleistyksenä voisi sanoa, että ne jotka haluaa näyttää coolilta, soittaa pääasiassa alttosaksofonia, ja ne, jotka oikeesti osaa soittaa, suosivat tenoria. Tenorin soundi on muutenkin coolimpi ja syvempi, siinä on enemmän sielua.

Kuitenkin, sanoisin näin yleisesti ottaen eli yleistäen, että saksofonistit ovat kaiken kaikkiaan hyvin rentoa ja mukavaa porukkaa. Jalat maassa, mutteivät tylsiä. Hyvin nautittavia seuralaisia.

Itse olen huilisti, mutta on tullut mieleen että voisi joskus opetella soittamaan saksofonia. Ja syy käy jo Kate Bushin kappaleesta ilmi: saksofonistit saa kaikki mielenkiintoisimmat naiset.

Suburban Tribe - While the World Awaits

Siis minähän en, blogini, katso Big Brotheria. En tarkoita että tuntisin syvää inhoa tai kauhua sen tapaa sulkea pahaa aavistamattomat ihmiset juopottelemaan noin neljän seinän sisälle ja kiihottamaan suomalaisten mielikuvitusta. Siinä vaan ei ole tarpeeksi kiinnostavaa substanssia, että sitä varten hankkisin digivirittimen kämpälleni. (Joka pitää kyllä hankkia vuoden sisällä, mutta vielä on aikaa.)

Silloin tällöin kuitenkin tulee käytyä Kunnassa ja siellä näkyy Subtv. Armas perheeni katselee kyllä tuota ohjelmaa, vaikkeivät siihen kaiketi kovin kohtalokkaasti sitoutuneet ole. Minä lyöttäydyn katsomaan sitä, mutta vain varmistaakseni, että pääsen sen jälkeen ison C:n seuraan.

Mutta oikeasti. Kuinka mielenkiintoista on katsoa kun joku tamppaa mattoja? Ja sitten niillä on viellä niin ärsyttävät äänet ja turhat mielipiteet useimmilla (vaikka kai se fiksu sanottava herkästi muutamassa kuukaudessa loppuu.)

Karista pidän, ainoa hieman järjellisimmissä mitoissa oleva henkilö siellä.

Sikäli mielenkiintoinen tuo äänestyssysteemi. Sen lisäksi, että voi äänestää suosikkiaan jatkamaan, voi myös antaa miinusääniä sille tyypille, josta ei tykkää. Aivan mahtavaa, sillä tämänkaltaisessa ohjelmassa varmasti välittyy kilpailijoista herkemmin negatiivisia ja inhottavia piirteitä kuin mukavia ja positiivisia. Helpompi ehkä sanoa, että tosta en pidä, kuin että tosta pidän. Ja sitten kun ei pidä kenestäkään niin voi äänestää kaikille miinuksia!!

Tämä äänestystsydeemi pitäis ottaa käyttöön myös muualla, ainakin välittömästi ensi kevään eduskuntavaaleissa. Kaikki valittavat, etteivät löydä "itselle sopivaa ehdokasta." Mutta kaikki osaavat nimetä ainakin kymmenisen kus*päätä, joille ei missään nimessä saisi vallan kahvaa ojentaa.

Tehdään siis niin, että ensi vaaleissa äänestämme kaikki niitä ehdokkaita, joiden emme missään nimessä halua tulla valituksi ehdolle. Vähiten inhokkiääniä saaneet ehdokkaat voittavat. Tietenkin pitäisi voida äänestää enemmän kuin yhtä ehdokasta, sanottakoon vaikka kymmentä, jottei vain kaikki äänestäisi Tony Halmetta ja Paavo Lipposta.

(Onko ne kumpikaan ehdolla ens keväänä?)

Chuck Berry - Route 66

Yritin sitten viime viikolla viime tingassa hikettää äikän yo-arvostelua lähtemällä katsomaan Kansallisteatterin näytelmää "Lupaus". By Leena Lander. Kuuteen euroon sai liput opettajan 'kontaktien' kautta nopealla varoitusajalla, ja kun lauteilla näytti hikoilevan Jukka Puotila, niin mikä ettei.

Näytelmän sanoma oli kai suurin piirtein se, että Suomen sisällissodan aikana tapahtui julmuuksia, ja että sielläkin oli vain ihmisiä töissä. Niin. Kuin ei tuota olisi muuten tiennyt. Näytelmä keskittyikin etsimään sitten mahdollisimman taiteellisia tapoja "harrastaa" seksiä ja "tappaa" ihmisiä.

Niin ja sitten naurettiin niin mahdottomasti, kun pikkupoika sanoi että "Pillu" ja kun J. Puotila avasi viinipulloa puristamalla sitä reisiensä välissä.

Siis oikeasti. Suurin osa katsomosta oli eläkeläisiä ja ne nauroivat tällaisille jutuille. Olin hieman järkyttynyt kemistin ja isännän seurassa. Me tarvitsimme nauraaksemme hieman kehittyneempää huumoria. ("Tää pizza on niin mautonta. Samantien ois täyttänyt sen parsalla." "Hei, muistatteko te sen Sinkkuelämän jakson jossa Carrie jätti miehen sen takia kun sen sperma maistui parsalta?" johon minä: "Mun sperma ei kyllä maistu parsalta.") (No olihan tossa nyt oikeesti paljon enemmän kehittelyä ja aivotyötä vaadittuna.)

Tästä pettyneenä raahasin sitten seuraavana päivänä pikkusisareni katsomaan Pixarin uusinta massatuotetta, Autoja. Viime vuosina on Disneyn elokuvat tuntuneet niin massatuotteilta, tiedä sitten onko leffojen laatu laskenut vai olenko minä vain kasvanut.

No, periaatteessa taustallahan nyt on perinteinen ystävät-ovat-uraa-tärkeämpiä-moraali ja söpö rakkaustarina tytöille ja sopivasti toimintaa pojille. Mutta sen lisäksi komediaa ja oikeasti hauskoja kollaaseja ja punchlineja sekä hienoja näkymiä löytyi. Mika Häkkisen ääninäyttely nyt ei välttämättä vakuuttanut, mutta rooli oli sen verran pieni ja yksiviivainen ettei se haitannut.

Muuten ääninäyttelijät, erityisesti Heikki Silvennoinen, tekivät mahtavaa työtä autojen kanssa, jotka olivat persoonallisuuksia. (Aivan loistava idea tehdä Volkswagen kleinbussista groovaava hippi, jonka kanssa kiistelee aavikkomaasturi-kersantti!) Tällaisia persoonallisuuksia, joita Kansallisteatterissa ei ilmeisesti osata tehdä. Siellä osataan vaan miettiä panemista.

Kiva tietää että lastenkulttuuri on voimissaan. Toivottavasti lopettavat kulttuurista nauttimisen sitten minun iässäni, jos tässä on kaikki mitä tarjotaan.

Stevie Wonder - Isn't She Lovely

Lee Young-Ae nimittäin.

Käytiin kemistiystäväni kanssa rentoutumassa Rakkautta ja Anarkiaa-filmifestivaalin tunnelmissa Bio Rexin Sympathy for Lady Vengeancen näytöksessä. Hyvin nautittava, vaikkakin erilainen kuin kaksi sitä edeltänyttä kylmää trilleriä. Lämpöä ja tunteita löytyi enemmän kuin juonta, eikä väkivalta ollut niin graafista. (Vaikka sitäkin ois voinut nähdä, vapautuakseen kaikesta murhanhimosta... mutta olkoon.) Suosittelen Park Chan-wookin töitä. Kaikille.

Niin. Tämä siis tässä yo-kirjoitusten lomassa. Nyt siis mennyt ensimmäinen äidinkieli ja filosofia. Toinen äidinkieli huomenna, enkun kirjalliset sitten viikon päästä siitä.

Ja tällä hetkellä tulossa vahva e äidinkielestä, ja filosofiasta taas about 39/36 pistettä. Ihan kivasti. Ehkä. pä.

Ei jaksa tuntea juuri nyt mitään. Muuta kuin tuijottaa Lee Young-Ae:n kasvoja. Kyllä kaukoitäläiset on sitten söpöjä. ^.^

"Weird Al" Yankovic - Amish Paradise

Tähän sitä sitten ollaan tultu. Katselin eilisyönä Youtubesta amerikkalaisen huumorimuusikko Weird Alin tuotantoa.

Ette takuulla arvaa missä kahdessa lähteessä olin hänestä kuullut ennen kuin jostain sain nyt sytykkeen tutustua hänen tuotantoonsa tarkemmin.

1) Mies ja alaston ase -sarjan jossain elokuvassa tämä jätkä tulee samalla koneella kuin Leslie Nilsenin esittämä turhamainen poliisi. Perillä odottaa punainen matto - Yankovicille.

2) Florence Hendersonista tehtyä dokumenttia katsoin taannoin. Sellaisen yhdysvaltaisen komediasarjan kuin Brady Bunch yksi alkuperäisnäyttelijätär. Hänen myöhemmän uransa tärkein kohokohta oli esittää roolia Yankovicin puheessa olevassa "Amish Paradise"-videossa.

Tämähän on parodia Coolion iki-ihqsta Gangsta's paradisesta. Jonka senkin katsoin jossain välissä Youtubesta. Henderson taas parodioi videossa Michelle Pfeifferia.

Huumori toimii monella tasolla. Ensinnäkin amish-yhteisö on ulkopuolisista teknologian vieroksumisineen ja muineen sinänsä jo huvittava. Rap-musiikin ja joidenkin eleiden liittäminen tähän tekee sekä tilanteesta absurdimman että osoittaa rapin omituisuuksia. Lisäksi puhtaan visuaalisia gägejä, Buster Keaton-kunnianosoituksista lähtien, löytyy läjäpäin.

Vai mikä sen hauskempaa kuin nuoret amish-pojat tutkailemassa amishien pornolehteä. Keskisivun tyttö paljastaa hameensa alta toisen jalkansa hieman polven alapuolelle. (Kunpa sitä itsekin voisi tyytyä noin vähään...)

Lisäksi musiikki toimii. Se on jotenkin kevyempää kuin alkuperäinen versio, ja silti groovaa ja rimmaa mukavasti. Kestää. Ja kestää. Ja kestää.

Pitää tututututustua Yankovicin tuotantoon tarkemmin. Erityisesti hänen polkkiinsa.

Monty Python - I Like Traffic Lights

Eric Idle muuten näyttää ihan siltä, että sen nimi olis Michael Palin.

Seminaarinmäen Mieslaulajat - Aurinkoinen

Taas tuli kiekattua ylimääräinen lenkki kotiintulomatkalla, että voisi jutella yhdentekevistä asioista kemistiystäväni kanssa. Ei siinä mitään, mukava tyyppi.

Itsetuntoani vaan murensi lievästi se, että tuskin ystäväni ehtii poistua bussista rautatieasemalla, kun häneltä tulee suhteellisen viehättävä tyttö kysymään, josko ystäväni haluaisi lähteä kyseisenä iltana taidetta katsastamaan. Ei ole aikaa, ystäväni toteaa, ja ei ensimmäistä kertaa. (Ei ylimielisyyttään, onhan se ymmärrettävää ettei kaikki tai useimmatkaan naiset iske.)

Minulla ei jostain syystä ole samanlaista ongelmaa. En suoraan sanoen muista yhtään tyttöä joka olisi lähtenyt minua vapaaehtoisesti pyytämään treffeille. Hieman ovat tutustuneet virallisimmissa ympyröissä, mutta se. Siitä. Johtuu ulosannistani. Kai. (Eli ei kehitystä sitten tammikuun.)

16 Blocks on näköjään tulossa elokuvateattereihin. Katsastin sen taannoisella englannin-matkallani. Ehkä se englanninkielen harjoituksena meni: muutamia nokkelia juonenkäänteitä, mutta aika hätäistä kuvausta ja juonenkuljetusta, ja henkilöt on suht tönkköjä. Paremman puutteessa ehkä menettelee.

Elokuvateatterin pimeyteen saavuin kuitenkin ajoissa, ehkä puoli tuntia etuajassa, ja ehdin tarkkailla ympärilläni istuvia. Lähi-itäläinen perhe edessäni yritti selvästi hyvinkin "pitää hauskaa". Eivät vakuuttaneet ainakaan minua. Mutta vasemmalla puolelleni istumaan tullut pariskunta selvästikin viihtyi. Ei elokuvan ansiosta, vaan toistensa seuran vuoksi.

Naispuolinen oli ihan mukavannäköinen, normaali blondi, lievästi ehostettu mutta kuitenkin tyylikäs, ja vaikutti luonteeltaan rauhalliselta. Mies taas oli ... nallekarhumainen, printti-t- ja reilu ruutukaulus-paita, jalassa hieman löysät farkut, ja partaa ei oltu ihan äsken ajeltu. Ehkä minä kymmenen vuoden päästä.

Vaikka mies selvästi kömpelösti välillä liikku ja ehkä puhuikin, ei naisen nauru laantunut. Korkeintaan laantui pelkäksi hymyksi miehen käydessä hakemassa lisäevästä. Nainen näytti miettivän itsekseen, miten onnellinen hän oli. Hän viihtyi tilanteessa, joka ehkä hieman hämmensi häntä, mutta nautinto ja tunnelman ihanuus tarttui.

Piristi kummasti.