Sikäli on aivan liian helppoa kuvitella tulevaisuus välinpitämättömänä. Valtion perustuella kituutetaan, käydään alkosta ostamassa päivän vitamiinit, kirjastosta sielunruokaa, platonia ja heideggeriä. Nauraa sille kun muut juoksevat kuin muurahaiset, kantavat raskasta taakkaansa, tajuamatta situaationsa pakollisuutta. Sitä ettei tarvitsisi, sitä että voisi liittyä meidän seuraan ja pitää hauskaa, olla saavuttamatta mitään. Ehkä katsoa myös hieman simpsoneita, ja youtube ja blogit, pummin märät päiväunet.
Ja elämä: se tulee takaisin, räjähtää kasvoille, potkii munille. Siis kyllähän sitä voi yrittää olla välinpitämätön, onnistuukin. Mutta elämää on vaan yksi pakokeino, ei tarvitse kai mainita. Sitä tullaan tilanteisiin, joissa on pakko välittää, pakko osallistua, pakko tehdä valintoja. Pakko kohdata toinen ihminen: ei elottomassa luonnossa ole oikeasti elämää, ei edes eläimissä, vai millainen perverssi sinä olet.
Ja miten siihen elämän haasteeseen sitten vastaisi. No, tekisi töitä. Mutta mihin suuntaan, miten, mikä on tavoiteltavaa, tai pikemminkin: mihin minä pystyn vielä tarttumaan? Sillä olen kokenut jo aivan tarpeeksi verta hikeä ja kyyneleitä, haluaisin tällä kertaa saavuttaakin jotain. Jokin osa-alue pitää vetää vähän heppoisimmin, ja mikä siinäkin on pahinta: niilläkin osa-alueilla on ihmisiä. Perhe, työ-yhteisö, kaverit, rakastettu, satunnaiset kohtaamiset kirjaston lainaustiskillä. Ne vaativat huomiota kuin mitkäkin sokeat linnunpoikaset matoa. Vai pitäisikö nimenomaan laskea, kuinka paljon kukin haluaa, vaatii, tarvitsee, ja sen jälkeen päättää mille numerolle panostaa kaiken pelikassan?
Vai voisiko löytää juuri sille elämän-alueelle ihmiset joilla on sama kiinnostus siihen asiaan kuin sinulla, tai edellytys sinun panoksellesi? Niin, se olisi helpointa. Mutta sukua en valinnut, ja rakastetun pitää olla koko elämä, kaverit heittelee siinä ympärillä miten sattuu, nopeammin kuin minä joka tapauksessa, työ-yhteisö vaihtuu, siihen ei saisi kiinnittää liikaa huomiota, mutta sieltä sen rahan sinne alkoon kuitenkin saa. Miksi ei saisi ajatella toisin, miksei rakkaus saisi olla vain pieni sivuhuomautus, anekdootti, saadaan tarpeelliset hellyydenosoitukset ja omanarvontunnonpönkittämiset ja baanalle? (Ja vielä: miten sitä tämän ilmaisee mahdollisimman aikaisessa vaiheessa?)
I'm all for you, body and soul.
Tunnisteet: das Cane an sich
