Pariisin Kevät - Tämän kylän poikii

(Joskus tämän blogini tarkoituksena oli peilata omaa elämääni kohtaamani musiikin prisman kautta, luoden samalla kronologiaa omasta elämästäni ja ajatuksistani että luoden minikritiikkejä ja tulkintoja kappaleista. Jälkimmäinen jäi, jossain vaiheessa. Halusin kirjoittaa enemmän itsestäni, eikä minulla ollut niin paljon uusia artisteja joita olisin kuunnellut. Spotify on viime aikoina parantanut tilannetta, mutta silti.)

Olen jo aiemmin valittanut kyvyttömyydestäni sosiaaliseen kanssakäymiseen, tarkalleen sanottuna yli neljä vuotta sitten. Tilanne on sikäli parantunut, etten kirjoita niin karseasti kuin ennen, enkä myöskään ole täysin uivelo bileissä hengatessa: mielestäni olen jopa kohtuullisen hyvä heittämään kevyttä small talkia, kunhan toinen osapuoli on halukas lähtemään mukaan läpänheittoon. Juominenkin onnistuu nykyään, ja sitä kautta myös tanssi, kunhan ilta jatkuu tarpeeksi pitkälle.

Luin hesarista että Arto Tuunelan biisi on yksi tämän kesän kesäbiiseistä. Eikä siinä mitään, viehättävä biisi. Tajusin vain samalla, että kesää aletaan jo vetää yhteen, enkä taaskaan tehnyt mitään sen jännittävämpää kuin käynyt pori jazzeilla kuuntelemassa totoa. No okei, olen mä siis jotain tehnyt, ja useampia kertoja terassillakin istunut. Ja tietenkin osan kesästä täyttää retkeily perheen kanssa ympäri suomea isovanhempia tapaamaan.

En tiedä. Tämä fiilis kyllä helpottaa taas syksyn ja opiskelijarientojen tullen. Tai sitten ei. Lukio-ihmiset ymmärsivät paremmin sitä luonnettani, joka ei halua olla koko ajan päällä ja menossa. Yliopistossa pitäisi kuitenkin olla koko ajan ja kaikkiin yhteyksissä ja ... en taas ymmärrä aivan, mitä yritän sanoa. Ehkä se on se, että ihmiset tulkitsevat kieltäytymiseni osallistumasta sosiaaliseen eventtiin liian herkästi siksi, etten välitä heistä. Ja se on monien kohdalla niin että hengaat aina tai sitten et koskaan. Onneksi ei kaikkien, mutta kuitenkin...

Tämän takia minun pitäisi puhua Tämän Kylän Poikiista, koska se ehkä avaisi paremmin ajatuksiani. Kokeillaan.

Tämän kylän poikii on tietyllä tavalla samalla energinen ja levollinen, uniikki ja kuitenkin miellyttävä, että se ei muuta voi ollakaan kuin kesähitti. Itse pidän erityisesti kuvasta pikkukylästä, jossa "naiset on kuin noitii/ ne kysyy, 'oot sie tämän kylän poikii?'". Tästä tulee kesäinen riiustelufiilis, suomen maaseutu ja sen ihanan persoonalliset naiset. (Ja samalla minua vaivaa se, että saan tämän yhteyden vain laulun haavekuvan kautta: oikeat suomen naiset ovat maailmaan kyllästyneitä, huoria tai mauttomia suorittajia.) (Huom. tämä siis tästä näkökulmasta. Ei male gazeä pysty vain ottamaan pois päältä liskoaivojen tasolla.)

Popiksi Tuunelan kappaleen tekee sen haavekuvamaisuus, ja se, ettei se oikein kerro mistään. Loistavana vetona laulun kertoja myöntää tämän, jonka jälkeen päättää nielaista auringon. Laulu tavoittaa kuitenkin fiiliksen, johon kuuntelija haluaa päästä, ja pääseekin, siksi pieneksi hetkeksi, kun hän kiroaa elämäänsä keskellä yötä opiskelijakämpässään eikä uskalla edes käydä esittelemässä itseään viereiseen soluun muuttaneelle, taas uudelle asukille. (Joka on tällä kertaa suomalainen, ja ne ovat juuri pahimpia.) Saati sitten että käyttäisi hyväkseen ne oikeiden naisten niin harvoin jakamat kiinnostuksen osoitukset.

"Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi tulee juhannus ja joulu". Minä en ihmettele, minä pelkään.