Type O Negative - Everyone I love is dead

Ai niin. Good Night Sweet Prince ja sitä rataa, rest is silence.

Peter Steelen kuolema järisytti minua vähän liikaa. Melkein itkin sitä facebook-statuksella, mutta päätin lopulta jättää sen vain kaverini statuksessa riehumiseksi. Kaverini suhtautui siihen kuin taistelutoverin menetykseen: paska juttu, mutta olihan se nähtävissä, ja jäähän meille hyvä muisto hyvästä jätkästä, ehkä kaunis ruumiskin.

Kaverini tutustutti minut alunperin lukion englannintunnin jälkeen kappaleeseen The Angry Inch. Se kertoo tyypistä, joka haluaa muuttua miehestä naiseksi, mutta operaatio menee pieleen: jalkojen jäliin jää vain titulaarinen angry inch. Tarina kerrotaan juuri oikealla asenteella, mixillä huumoria ja traagisuutta, niin että kappaleesta jää oudolla tavalla elinvoimainen muistikuva. Ja lisäksi se tuntuu olevan paljon rehellisempää puhetta kuin englannin tunnilla kuuntelussa käytetty hymistely siitä, miltä se tuntuu vaihtaa sukupuolta.

Myöhemmin teemme omapäiset jatkot ystäväni vanhempien kämpällä vetämällä teräviä ja katsomalla type o negativen videoista koottua dvd:tä yhtyeen kommentoimana. Peter Steele on porukasta selvästi vähäpuheisin ja ei-iloisin.

Että ihan hyvät muistot on. Oli vaan vielä sellainen tunne että yhtyeellä olis ollut vielä hyvä levy tai pari sisällään. En minä niin gooteista välitä. Hyvän itseironian omaavista äijistä kylläkin.

Pink Floyd - Breathe

Minä olen oppinut hengittämään.

Juuri äsken yksin keuhkojani pihalle niin rajusti, että silmissäni alkoi sumenemaan ja meinasin pyörtyä. Jokin sisälläni sanoi kuitenkin, että "hengitä". Ja minä hengitin. Sisään-ulos-sisään-ulos, tahdissa joka toisessa kontekstissa tulkittaisiin hengästymiseksi.

Epäillen osasyynä olleen hammaslääkärini. Hän kehottaa minua aina hengittämään, vaikken itse edes huomaa kuin vähän jännittäväni.

Tammikuussa opiskelijatoverini sanoi löytäneensä blogini. Ei pitäisi kirjoitella näin hämäristä kappaleista, jos puhuu niistä muidenkin ihmisten kanssa. En ole sen jälkeen saanut impulssia jakaa mitään tietoa blogissani, vaikka onhan yksityiskohtaisuuteni varsinkin arkaluontoisten asioiden suhteen vähentynyt lukioajoista. Tuntuu jotenkin myös siltä, ettei blogini tarvitse enää perustella olemassaoloansa: sillä on historia.

Yliopiston ihmisten hyvyys ja avoimuus tuntuu edelleen hyvin hämmentävältä, ja satuttaa, kun huomaan etten itse kykene vastaamaan: en tiedä miten vastata, en tiedä miten olla sosiaalinen ja ilmaista välittävänsä ihmisistä. Haluaisin välittää, mutten ole aivan varma välitänkö. Onneksi moni on ihan iloinen vain siitä, että osallistun ainejärjestön tapahtumiin ja nautin heidän seurastaan.

Hain ja pääsin tutoriksi: itse sisälläni tiesin haluavani tuohon hommaan, mutta en olisi uskaltanut hakea ellei tiedossani olisi ollut että varsinkin miespuolisista hakijoista oli pieni pula. Olen nyt iloinen, että pääsin, ja samalla koko ajan helvetin neuroottinen ja ylivalpas omasta asemastani: koen ehkä välittäväni tästä yhteisöstä jo liikaa, ja ajatus siitä, että yhteisö sinällään ei tuntisi minua kuuluvaksi siihen, hangaroundiksi, tuntuu jollain tasolla liian todelliselta mahdollisuudelta. Vaikea arvioida, miten asia todellisuudessa on: he ovat huomanneet tämän hermostuneisuuteni ja epävarmuuteni, mutta eivät ilmeisesti välitä. Ja välittämättä jättäminen on samalla sekä helvetin hyvä että epävarmuutta lisäävä asia...

On omituista miten sitä huomaa päivä päivältä tietävänsä vähemmän ja vähemmän, ihan perusasioita. Ihan sitä miten pysyy hengissä.