Kari Tapio - Olen Suomalainen

Tai tarkalleen ottaen, olen helsinkiläinen.

Sellainen olo tuli nyt näiden reilun kahden vuoden jälkeen. Kävin eilen nimittäin paikallisessa ählämipizzeriassa, ja omistaja osas ensimmäistä kertaa kysyä, että laitetaanko minulle se tavallinen. Tuli heti välitön ja kotoisa olo, vaikka samasta paikasta hankinkin vatsataudin puolta viikkoa ennen englannin yo-kirjoituksia.

Sama fiilis tänään ajotunnilla. Oltiin pyörimässä aika keskeisillä alueilla, josta opettaja totes, että voitais lopettaa kämpälleni. Yritän ensin hänelle selittää, missä kämppäni sijaitsee, mutta eihän siitä mitään tule. Pienen jahkaamisen jälkeen totean, että minähän voin itse asiassa suunnistaa kämpälleni itse. Tuli sellainen olo, että kotikulmillahan tässä ollaan.

Suunnistamista. Pitäis vielä laatia arvostelu tammen julkaisemasta "Eksyksissä"-novelli- ja runoantologiasta. Kirjoittajat suurimmaksi osaksi nuorempia kuin minä. Se näkyy, etenkin ylinaiveissa runoissa. Mutta onneks arvostelu painottuu ehkä enemmän esittelyyn, jolloin voi puhua yksilön omista henk koht kokemuksista joita tarinoihin ja runoihin pitää soveltaa ja sitä rataa. No problemos.

Suburban Tribe - While the World Awaits

Siis minähän en, blogini, katso Big Brotheria. En tarkoita että tuntisin syvää inhoa tai kauhua sen tapaa sulkea pahaa aavistamattomat ihmiset juopottelemaan noin neljän seinän sisälle ja kiihottamaan suomalaisten mielikuvitusta. Siinä vaan ei ole tarpeeksi kiinnostavaa substanssia, että sitä varten hankkisin digivirittimen kämpälleni. (Joka pitää kyllä hankkia vuoden sisällä, mutta vielä on aikaa.)

Silloin tällöin kuitenkin tulee käytyä Kunnassa ja siellä näkyy Subtv. Armas perheeni katselee kyllä tuota ohjelmaa, vaikkeivät siihen kaiketi kovin kohtalokkaasti sitoutuneet ole. Minä lyöttäydyn katsomaan sitä, mutta vain varmistaakseni, että pääsen sen jälkeen ison C:n seuraan.

Mutta oikeasti. Kuinka mielenkiintoista on katsoa kun joku tamppaa mattoja? Ja sitten niillä on viellä niin ärsyttävät äänet ja turhat mielipiteet useimmilla (vaikka kai se fiksu sanottava herkästi muutamassa kuukaudessa loppuu.)

Karista pidän, ainoa hieman järjellisimmissä mitoissa oleva henkilö siellä.

Sikäli mielenkiintoinen tuo äänestyssysteemi. Sen lisäksi, että voi äänestää suosikkiaan jatkamaan, voi myös antaa miinusääniä sille tyypille, josta ei tykkää. Aivan mahtavaa, sillä tämänkaltaisessa ohjelmassa varmasti välittyy kilpailijoista herkemmin negatiivisia ja inhottavia piirteitä kuin mukavia ja positiivisia. Helpompi ehkä sanoa, että tosta en pidä, kuin että tosta pidän. Ja sitten kun ei pidä kenestäkään niin voi äänestää kaikille miinuksia!!

Tämä äänestystsydeemi pitäis ottaa käyttöön myös muualla, ainakin välittömästi ensi kevään eduskuntavaaleissa. Kaikki valittavat, etteivät löydä "itselle sopivaa ehdokasta." Mutta kaikki osaavat nimetä ainakin kymmenisen kus*päätä, joille ei missään nimessä saisi vallan kahvaa ojentaa.

Tehdään siis niin, että ensi vaaleissa äänestämme kaikki niitä ehdokkaita, joiden emme missään nimessä halua tulla valituksi ehdolle. Vähiten inhokkiääniä saaneet ehdokkaat voittavat. Tietenkin pitäisi voida äänestää enemmän kuin yhtä ehdokasta, sanottakoon vaikka kymmentä, jottei vain kaikki äänestäisi Tony Halmetta ja Paavo Lipposta.

(Onko ne kumpikaan ehdolla ens keväänä?)

The White Stripes - The Denial Twist

Valvoin koko yön. Tänään ei muuta kuin ajotunti tuossa parin tunnin kuluttua. (Älkää liikkuko helsingissä jalkaisin jos suinkin mahdollista. Tai pyörällä. Tai autolla. Itse asiassa, lähtekää maanpakoon.)

Kävin heti aamusta kaupassa. Ja evankeliumi valaisi maailman: taivaalta satoi lunta. Kuin valkoisina viivamaisina nauhoina.

Olen tässä tämän yön ajan hakannut The White Stripesin The Denial Twistiä. Siis todellakin hakannut pianollani. Sen verran helppoa, kun on vaan about neljä sointua koko biisissä, eikä niissäkään turhaa monimutkaisuutta. Lukiossa voi tehdä musadiplomin, ja musta tuntuu että tää pääsee mukaan projektiini, jos vain suinkin opin nuo kaikki Jack Whiten rockmanööverit (eihän ne nyt niin hämmästyttäviä ole, mutta muun musiikin minimalistisuus tekee siitä aika kriittistä.)

Videokaan ei voi olla lähtökohtaisesti huono, sillä siinä on Conan O'Brien. Fanitan mitä tahansa missä Big C tekee cameo-esiintymisen. Se ei voi olla huono, sillä onhan miehellä paljonkin menoa. (Vai mitä sanotte sellaisista elokuvista kuin Storytelling tai Vanilla Sky?)

Ja video on muutenkin psykedeelinen, vaikeahkoilla optisilla harhoilla ratsastava yhden oton ihme. Toimii, vaikka sellaista saattoi bändiltä odottaakin.

Entä tuo musiikin poljento vielä; se iskee kuin ylikypsä banaani suoraan korvannipukkaan.

Coolio - Gangsta's Paradise

Nyt on autokoulun teoriat ohi. Siihenhän ei mennyt kuin ... kolme kuukautta. 6/7-osaa kävin jo elokuun alkupuolella, mutta kuumeen takia jäi yksi tunti keskeltä pois, ja sitten olikin jo kirjoitukset. Oikeastaan yritin jo pari viikkoa sitten käydä uusimassa sen, ja siis vääntäydyinkin teoriaa kuuntelemaan. Tajusin vasta 2/3-osan tunnista mentyä, että olin käynyt jo sen tunnin.

No mutta, sen kunniaksi. Pieni uutiskatsaus.

Amisheista puhuinkin sinulle, blogini, jo aiemmin. Heidän koulussaanhan sattui valitettava ampumavälikohtaus joitain viikkoja takaperin: mies meni ja ampui oppilaita, lopulta itsensäkin. Mutta amish-yhteisö antaa anteeksi. He ovat olleet miehen leskeen yhteydessä ja tukeneet häntä menetyksensä johdosta.

Siis. Wau. En ole koskaan amisheja inhonnut, mutta nyt todella kunnioitan heitä. Eivät kaikki amerikkalaiset olekaan kostonhimoisia hulluja, kuten esim. Coolion kappale antaa ymmärtää.

Ranskalaiset taas ottavat askeleita huonompaan suuntaan. Ylen radiosta kuuli tänään juttua Ranskanmaalla säädetystä laista, njotta siellä saattaa saada rangaistuksen sanomalla, ettei Turkki tappanut armenialaisia 90 vuotta sitten, tai jotain. Sisällöllä ei ole niin väliä, vaan sillä, että ranskan hallitus päättää, mikä on totuus. Ja toisinajattelijat vankilaan. Näinhän me toimimme Eurooppalaisessa sivistysvaltiossa, varsinkin silloin kun kyse on Turkin eu-jäsenyystoiveiden sabotoinnista.

Lopuksi kauko-idän talouselämää mukavasti valaiseva uutinen: Kiinassa on golf tehty pakolliseksi aineeksi yliopistoissa, taloutta, johtajuutta ja lakia pänttääville. Mikäs siinä. Liikuntaa ja sosiaalisia suhteita. Milloin noita saa Helsingissä opiskella? Ois kiva gradua tehdessä välillä lähteä kurssille Taliin.

Chuck Berry - Route 66

Yritin sitten viime viikolla viime tingassa hikettää äikän yo-arvostelua lähtemällä katsomaan Kansallisteatterin näytelmää "Lupaus". By Leena Lander. Kuuteen euroon sai liput opettajan 'kontaktien' kautta nopealla varoitusajalla, ja kun lauteilla näytti hikoilevan Jukka Puotila, niin mikä ettei.

Näytelmän sanoma oli kai suurin piirtein se, että Suomen sisällissodan aikana tapahtui julmuuksia, ja että sielläkin oli vain ihmisiä töissä. Niin. Kuin ei tuota olisi muuten tiennyt. Näytelmä keskittyikin etsimään sitten mahdollisimman taiteellisia tapoja "harrastaa" seksiä ja "tappaa" ihmisiä.

Niin ja sitten naurettiin niin mahdottomasti, kun pikkupoika sanoi että "Pillu" ja kun J. Puotila avasi viinipulloa puristamalla sitä reisiensä välissä.

Siis oikeasti. Suurin osa katsomosta oli eläkeläisiä ja ne nauroivat tällaisille jutuille. Olin hieman järkyttynyt kemistin ja isännän seurassa. Me tarvitsimme nauraaksemme hieman kehittyneempää huumoria. ("Tää pizza on niin mautonta. Samantien ois täyttänyt sen parsalla." "Hei, muistatteko te sen Sinkkuelämän jakson jossa Carrie jätti miehen sen takia kun sen sperma maistui parsalta?" johon minä: "Mun sperma ei kyllä maistu parsalta.") (No olihan tossa nyt oikeesti paljon enemmän kehittelyä ja aivotyötä vaadittuna.)

Tästä pettyneenä raahasin sitten seuraavana päivänä pikkusisareni katsomaan Pixarin uusinta massatuotetta, Autoja. Viime vuosina on Disneyn elokuvat tuntuneet niin massatuotteilta, tiedä sitten onko leffojen laatu laskenut vai olenko minä vain kasvanut.

No, periaatteessa taustallahan nyt on perinteinen ystävät-ovat-uraa-tärkeämpiä-moraali ja söpö rakkaustarina tytöille ja sopivasti toimintaa pojille. Mutta sen lisäksi komediaa ja oikeasti hauskoja kollaaseja ja punchlineja sekä hienoja näkymiä löytyi. Mika Häkkisen ääninäyttely nyt ei välttämättä vakuuttanut, mutta rooli oli sen verran pieni ja yksiviivainen ettei se haitannut.

Muuten ääninäyttelijät, erityisesti Heikki Silvennoinen, tekivät mahtavaa työtä autojen kanssa, jotka olivat persoonallisuuksia. (Aivan loistava idea tehdä Volkswagen kleinbussista groovaava hippi, jonka kanssa kiistelee aavikkomaasturi-kersantti!) Tällaisia persoonallisuuksia, joita Kansallisteatterissa ei ilmeisesti osata tehdä. Siellä osataan vaan miettiä panemista.

Kiva tietää että lastenkulttuuri on voimissaan. Toivottavasti lopettavat kulttuurista nauttimisen sitten minun iässäni, jos tässä on kaikki mitä tarjotaan.