The White Stripes - The Denial Twist

Valvoin koko yön. Tänään ei muuta kuin ajotunti tuossa parin tunnin kuluttua. (Älkää liikkuko helsingissä jalkaisin jos suinkin mahdollista. Tai pyörällä. Tai autolla. Itse asiassa, lähtekää maanpakoon.)

Kävin heti aamusta kaupassa. Ja evankeliumi valaisi maailman: taivaalta satoi lunta. Kuin valkoisina viivamaisina nauhoina.

Olen tässä tämän yön ajan hakannut The White Stripesin The Denial Twistiä. Siis todellakin hakannut pianollani. Sen verran helppoa, kun on vaan about neljä sointua koko biisissä, eikä niissäkään turhaa monimutkaisuutta. Lukiossa voi tehdä musadiplomin, ja musta tuntuu että tää pääsee mukaan projektiini, jos vain suinkin opin nuo kaikki Jack Whiten rockmanööverit (eihän ne nyt niin hämmästyttäviä ole, mutta muun musiikin minimalistisuus tekee siitä aika kriittistä.)

Videokaan ei voi olla lähtökohtaisesti huono, sillä siinä on Conan O'Brien. Fanitan mitä tahansa missä Big C tekee cameo-esiintymisen. Se ei voi olla huono, sillä onhan miehellä paljonkin menoa. (Vai mitä sanotte sellaisista elokuvista kuin Storytelling tai Vanilla Sky?)

Ja video on muutenkin psykedeelinen, vaikeahkoilla optisilla harhoilla ratsastava yhden oton ihme. Toimii, vaikka sellaista saattoi bändiltä odottaakin.

Entä tuo musiikin poljento vielä; se iskee kuin ylikypsä banaani suoraan korvannipukkaan.