Pariisin Kevät - Tämän kylän poikii

(Joskus tämän blogini tarkoituksena oli peilata omaa elämääni kohtaamani musiikin prisman kautta, luoden samalla kronologiaa omasta elämästäni ja ajatuksistani että luoden minikritiikkejä ja tulkintoja kappaleista. Jälkimmäinen jäi, jossain vaiheessa. Halusin kirjoittaa enemmän itsestäni, eikä minulla ollut niin paljon uusia artisteja joita olisin kuunnellut. Spotify on viime aikoina parantanut tilannetta, mutta silti.)

Olen jo aiemmin valittanut kyvyttömyydestäni sosiaaliseen kanssakäymiseen, tarkalleen sanottuna yli neljä vuotta sitten. Tilanne on sikäli parantunut, etten kirjoita niin karseasti kuin ennen, enkä myöskään ole täysin uivelo bileissä hengatessa: mielestäni olen jopa kohtuullisen hyvä heittämään kevyttä small talkia, kunhan toinen osapuoli on halukas lähtemään mukaan läpänheittoon. Juominenkin onnistuu nykyään, ja sitä kautta myös tanssi, kunhan ilta jatkuu tarpeeksi pitkälle.

Luin hesarista että Arto Tuunelan biisi on yksi tämän kesän kesäbiiseistä. Eikä siinä mitään, viehättävä biisi. Tajusin vain samalla, että kesää aletaan jo vetää yhteen, enkä taaskaan tehnyt mitään sen jännittävämpää kuin käynyt pori jazzeilla kuuntelemassa totoa. No okei, olen mä siis jotain tehnyt, ja useampia kertoja terassillakin istunut. Ja tietenkin osan kesästä täyttää retkeily perheen kanssa ympäri suomea isovanhempia tapaamaan.

En tiedä. Tämä fiilis kyllä helpottaa taas syksyn ja opiskelijarientojen tullen. Tai sitten ei. Lukio-ihmiset ymmärsivät paremmin sitä luonnettani, joka ei halua olla koko ajan päällä ja menossa. Yliopistossa pitäisi kuitenkin olla koko ajan ja kaikkiin yhteyksissä ja ... en taas ymmärrä aivan, mitä yritän sanoa. Ehkä se on se, että ihmiset tulkitsevat kieltäytymiseni osallistumasta sosiaaliseen eventtiin liian herkästi siksi, etten välitä heistä. Ja se on monien kohdalla niin että hengaat aina tai sitten et koskaan. Onneksi ei kaikkien, mutta kuitenkin...

Tämän takia minun pitäisi puhua Tämän Kylän Poikiista, koska se ehkä avaisi paremmin ajatuksiani. Kokeillaan.

Tämän kylän poikii on tietyllä tavalla samalla energinen ja levollinen, uniikki ja kuitenkin miellyttävä, että se ei muuta voi ollakaan kuin kesähitti. Itse pidän erityisesti kuvasta pikkukylästä, jossa "naiset on kuin noitii/ ne kysyy, 'oot sie tämän kylän poikii?'". Tästä tulee kesäinen riiustelufiilis, suomen maaseutu ja sen ihanan persoonalliset naiset. (Ja samalla minua vaivaa se, että saan tämän yhteyden vain laulun haavekuvan kautta: oikeat suomen naiset ovat maailmaan kyllästyneitä, huoria tai mauttomia suorittajia.) (Huom. tämä siis tästä näkökulmasta. Ei male gazeä pysty vain ottamaan pois päältä liskoaivojen tasolla.)

Popiksi Tuunelan kappaleen tekee sen haavekuvamaisuus, ja se, ettei se oikein kerro mistään. Loistavana vetona laulun kertoja myöntää tämän, jonka jälkeen päättää nielaista auringon. Laulu tavoittaa kuitenkin fiiliksen, johon kuuntelija haluaa päästä, ja pääseekin, siksi pieneksi hetkeksi, kun hän kiroaa elämäänsä keskellä yötä opiskelijakämpässään eikä uskalla edes käydä esittelemässä itseään viereiseen soluun muuttaneelle, taas uudelle asukille. (Joka on tällä kertaa suomalainen, ja ne ovat juuri pahimpia.) Saati sitten että käyttäisi hyväkseen ne oikeiden naisten niin harvoin jakamat kiinnostuksen osoitukset.

"Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi tulee juhannus ja joulu". Minä en ihmettele, minä pelkään.

Type O Negative - Everyone I love is dead

Ai niin. Good Night Sweet Prince ja sitä rataa, rest is silence.

Peter Steelen kuolema järisytti minua vähän liikaa. Melkein itkin sitä facebook-statuksella, mutta päätin lopulta jättää sen vain kaverini statuksessa riehumiseksi. Kaverini suhtautui siihen kuin taistelutoverin menetykseen: paska juttu, mutta olihan se nähtävissä, ja jäähän meille hyvä muisto hyvästä jätkästä, ehkä kaunis ruumiskin.

Kaverini tutustutti minut alunperin lukion englannintunnin jälkeen kappaleeseen The Angry Inch. Se kertoo tyypistä, joka haluaa muuttua miehestä naiseksi, mutta operaatio menee pieleen: jalkojen jäliin jää vain titulaarinen angry inch. Tarina kerrotaan juuri oikealla asenteella, mixillä huumoria ja traagisuutta, niin että kappaleesta jää oudolla tavalla elinvoimainen muistikuva. Ja lisäksi se tuntuu olevan paljon rehellisempää puhetta kuin englannin tunnilla kuuntelussa käytetty hymistely siitä, miltä se tuntuu vaihtaa sukupuolta.

Myöhemmin teemme omapäiset jatkot ystäväni vanhempien kämpällä vetämällä teräviä ja katsomalla type o negativen videoista koottua dvd:tä yhtyeen kommentoimana. Peter Steele on porukasta selvästi vähäpuheisin ja ei-iloisin.

Että ihan hyvät muistot on. Oli vaan vielä sellainen tunne että yhtyeellä olis ollut vielä hyvä levy tai pari sisällään. En minä niin gooteista välitä. Hyvän itseironian omaavista äijistä kylläkin.

John Lennon - Imagine

Hey, this is John speaking (with his fingers). What's your first name?
> Cane
Hi Cane and all that.
> I am scared
Do you mind if I tell a few close friends you're scared ?
> I would, actually.
What would make you actually ?
> Who broke up the Beatles?
By the time we got to "Let It Be", we couldn't play the game anymore. We could see through each other, and therefore we felt uncomfortable, because up until then we really believed intensely in what we were doing. Suddenly, we didn't believe. It'd come to a point where it was no longer creating magic. Get it?
> Are strawberry fields forever?
I really couldn't say for sure.
> I liked Paul more.
You liked paul more ? That's not what I heard..
> Well, yes. I was just mad at you.
That's interesting.
> Should I teach the world to sing?
I think you should.
> Imagine all the people and so on.
Where are you?
> All alone.
I think there are a few exceptions.
> No. I am alone, in my apartment.
See what the Beatles think. That's very original Cane .
> I really don't care about the Beatles.
You really do? Cane , are you sure you do not care about the beatles ?
> I'm more a fan of your solo career.
That's why I really don't want to be labeled a cynic
> Where are you?
Where it's happening, man. Anybody digging it?
> Can you answer anything meaningful?
I have no idea, that's the publisher's problem
> Where is everybody?
It's been awhile...
> World is not fun anymore
Cane , let's change the subject.
> What would you like to talk about?
Something else
> Tell me about yourself.
There are 10 trillion books about the beatles. Why don't you tell me about you for a change? Is your hair real? What kind of dates do you like? Are you the smart one or the funny one? Can you sing me a song? It really gets old, you know.
> I'm the smart one and the funny one. That's my tragedy.
I really wouldn't wish it on anybody.
> I think in that respect we two are alike.
Why? It's all over the place.
> WE are all over the place.
Do you think I'm all over the place too?
> Yes. Yes, I do.
Well, I was given to understand that within a reasonable space of time there's a good chance. Going on tour?
> No. Going to hang myself.
It's not really important. Tell me some of the things you like to do?
> Well... I WOULD LIKE TO HANG MYSELF.
Is that a mantra Cane ?
> Yes, i suppose so.
Yeah, more disgrace, more noise. Like hell!
> Thank you for this chat
You're quite welcome! I think it's a self-conscious English thing.

Kate Bush - The Saxophone Song

Adolphe Saxin nimi elää tänäkin päivänä. Pitäisi kai itsekin kehittää uusi instrumentti, josta kaikki diggais, että hei, toihan svengaa, mutta mun nimi ei kyllä svengaa.

Sax kehitti foninsa yhdistääkseen huilun hienostuneen ääneen vähän lisää särmää ja saadakseen soittimen, jota pystyy soittamaan hyvin ulkotiloissa. Olihan se myös klasareille tarkoitettu, mutta kukaan ei tykännyt Saxin persoonasta, ja niin saksofoni ei sitten yleistynyt klasaripiireissä. Vaikka eräs Saxin ystävistä olikin Hector Berlioz.

Vaikka oli varmasti sakson fonilla käyttöä armeijan marssibändeissä, se yleistyi kunnolla vasta jazzin myötä. Yksi varhaisimpia saksofonin käyttäjiä jazzissa oli Coleman Hawkins. Toi tenorisaksofonin salonkikelpoiseksi. Ja siitä se sitten lähti: jokaisessa jazzkvintetissä oli yksi jäsen saksofonisti.

Tunnetuimmat saksofonithan ovat tenori- ja altto-saksofonit. Yleistyksenä voisi sanoa, että ne jotka haluaa näyttää coolilta, soittaa pääasiassa alttosaksofonia, ja ne, jotka oikeesti osaa soittaa, suosivat tenoria. Tenorin soundi on muutenkin coolimpi ja syvempi, siinä on enemmän sielua.

Kuitenkin, sanoisin näin yleisesti ottaen eli yleistäen, että saksofonistit ovat kaiken kaikkiaan hyvin rentoa ja mukavaa porukkaa. Jalat maassa, mutteivät tylsiä. Hyvin nautittavia seuralaisia.

Itse olen huilisti, mutta on tullut mieleen että voisi joskus opetella soittamaan saksofonia. Ja syy käy jo Kate Bushin kappaleesta ilmi: saksofonistit saa kaikki mielenkiintoisimmat naiset.

Eric Clapton - I Shot the Sheriff

Ja sitten Eric-poika ottaa kitaran kauniisen käteen ja alkaa tulkitsemaan Bob Marleyta. Ihan. Mielenkiintoista.

Ihan hyvähän tätä siis on kuunnella. Kyllähän, blogini, ericclapton ja reggae ovat molemmat ihan hyvin rauhoittavaa ja elämälle tarkoituksen antavaa ääntelyä, ja jos Clapton, joka on jo kopioinut suurin piirtein kaikki bluesklassikot, päättää vaihteen vuoksi kopioida jamakalaista eksistentiaalista tuskaa, niin tuskin siinä mennään pahasti metsään. (Tunnetta olisi kyllä voinut annostella rennommalla kädellä.)

Mutta biisin mielenkiintoisin osa piileekin tekstissä. Lyhyt kertaus alkuperäisen version tarinasta: paha sheriffi epäilee kertojan tappaneen apulaisensa, ja lopulta kertoja ampuu itsepuolustukseksi itse sheriffin.

Tässä alkuperäisessä versiossa olen aina kuullut vahvan yhteiskuntakriittisen pohjavireen: mustaa kertojaa epäillään rikoksesta, erityisesti rasistisen, KK-klaanin jäsenyyden omaavan ja epäilemättä valkoisen seriffin vaikutuksesta. Teko näyttäytyy lopulta oikeutettuna kapinana vallitsevia olosuhteita kohtaan.

Claptonilla tätä ei kuule. Koko tarina onkin absurdia, Camus'n Sivulliseen vertautuvaa asioiden tapahtumista asioiden perään. Kertoja nyt vaan sattuu joutumaan tilanteeseen, jossa hän syyttömänä joutuu tekemään vastaavan rikoksen kuin mistä häntä syytetään. Shit happens.

Olin ajatellut kirjoittaa asiasta jo aiemmin sinulle, blogini, mutta nyt se tuli uudestaan mieleen Jonathan Coen hienon koululaisromaanin, Konnien Klubin, takia. Kirja sijoittuu 70-luvun englantiin, jolloin voi jo odottaa musiikin olevan aika tärkeä asia henkilöiden elämässä. Ja niinhän sitä tulee Claptonkin heidän puheenaiheekseen, muttei erityisen mairittelevasti: Eric-poika nimittäin menee ja alkaa huudella kännissä rasistisia kommentteja lontoolaisen klubin yleisölle. Henkilöt arvostavat tämän jälkeen Claptonia entistäkin vähemmän, kerta on jo sitä ennen rosvonnut kaiken mustan musiikin itselleen.

No, tiedä häntä. Kohta sitten kuitenkin tulee punk ja sekoittaa kaikki musiikkikuviot ja vallitsevan estetiikan. Enää 20-minuuttiset kitarasoolot eivät olekaan in. Shit happens.

Lue kirja, blogini, äläkä ota sitä Claptonin musiikkia jatkossa ihan näin vakavasti.

Raptori - Oi Beibi

Onko olemassa parempaa tapaa muuttua täysi-ikäiseksi kuin kirjoittaa postaus sinuun, blogini?

Ja niinkuin moni muukin ennen minua, olen havahtunut siihen, kuinka sisällyksetöntä tämä täysi-ikäisyys loppujen lopuksi on. Alko ei ole vielä auki enkä sitä tule käyttämään muutenkaan, ajokorttiin menee vielä kuukausi.

Mikä se on se vastuullisuuden pyhä liekki joka kehooni on nyt laskeutuva? Minkä vuoksi minä olen nyt yhtäkkiä kykenevä ottamaan vastuun omista teoistani enkä ollut sitä esimerkiksi kuukausi sitten? En minä vieläkään osaa mitään, ja kaiken.

Päivän ohjelmassa on ensin lyhyt pistäytyminen maistraatissa (kirkosta eroaminen), sitten koulua, työhaastattelu ja Kuntaan syömään ravintolaan. Ihan jees, en halua enempää melua täysi-ikäisyydestäni pitää. Olen yrittänyt olla hiljaa asiasta koulussa, tai sitten saa koko ajan pelätä kun kaikki haluu mennä juhlimaan jonnekin. Ei jaksa nyt, sori.

Täysi-ikäisyys on vaan valtion luoma myytti, jota se tarvitsee voidaakseen luoda jonkinlaisen vedenjakajan jotain varten, joka ei toimi. Ihan vaan ärsyttääkseni ihmistä, joka keksi rinnastaa ihmisen iän ja vastuullisuuden ehdottomasti, kuuntelen Raptorin Oi Beibiä, josta ei tietenkään vastuullisena aikuisena saisi pitää, eihän siinä ole kuin nerokasta riimittelyä, tehokasta puberteettipojan mielenmaiseman kuvausta ja kunnioitettavaa piittaamattomuutta sosiaalisista normistoista.

The White Stripes - The Denial Twist

Valvoin koko yön. Tänään ei muuta kuin ajotunti tuossa parin tunnin kuluttua. (Älkää liikkuko helsingissä jalkaisin jos suinkin mahdollista. Tai pyörällä. Tai autolla. Itse asiassa, lähtekää maanpakoon.)

Kävin heti aamusta kaupassa. Ja evankeliumi valaisi maailman: taivaalta satoi lunta. Kuin valkoisina viivamaisina nauhoina.

Olen tässä tämän yön ajan hakannut The White Stripesin The Denial Twistiä. Siis todellakin hakannut pianollani. Sen verran helppoa, kun on vaan about neljä sointua koko biisissä, eikä niissäkään turhaa monimutkaisuutta. Lukiossa voi tehdä musadiplomin, ja musta tuntuu että tää pääsee mukaan projektiini, jos vain suinkin opin nuo kaikki Jack Whiten rockmanööverit (eihän ne nyt niin hämmästyttäviä ole, mutta muun musiikin minimalistisuus tekee siitä aika kriittistä.)

Videokaan ei voi olla lähtökohtaisesti huono, sillä siinä on Conan O'Brien. Fanitan mitä tahansa missä Big C tekee cameo-esiintymisen. Se ei voi olla huono, sillä onhan miehellä paljonkin menoa. (Vai mitä sanotte sellaisista elokuvista kuin Storytelling tai Vanilla Sky?)

Ja video on muutenkin psykedeelinen, vaikeahkoilla optisilla harhoilla ratsastava yhden oton ihme. Toimii, vaikka sellaista saattoi bändiltä odottaakin.

Entä tuo musiikin poljento vielä; se iskee kuin ylikypsä banaani suoraan korvannipukkaan.

Bodies Without Organs - Conquering America

Ensimmäinen kontaktini Bodies Without Organsiin taisi olla juuri USA:n ainaiseen mollaamisen kyllästymisen jälkeen. Ei oikein fiksu päätös Alexander Bardin juuri silloin mennä ja tunkea yhtyeineen Bettina S.:än (jota katselin, koska luulin sillä tavalla kiinnostuvani ruotsin kielestä) laulamaan ameriikan valloittamisesta. Ei näin, blogini.

Bard oli persoonallisuutena ruudussa mielenkiintoinen, vaikkakin näkyi päältä, että kyseessä on homo. Korjaus nyt: biseksuaali. Mutta poikaystävän kanssa elää kuitenkin. Joten siis, teknisesti ajateltuna...

Lavashow ei kuitenkaan vakuuttanut. Kiiltokuvapoika, ihan ok:n näköinen nainen yksin syntikan takana ja Bard jossain taustalla hytkymässä. Ei saanut oikein mukaan.

Nyt kuitenkin satuin eksymään heidän musiikkinsa pariin uudestaan, ja viimevuotinen Prototype-levy tykittää ihan mukavasti. Sellaista perusjumputusta ja välillä ihan kivoja syntikkamelodioita, ehkä hieman yllätyksetöntä, mutta kuitenkin toimivaa.

Wikipedia määrittelee yhtyeen "puuttuvaksi renkaaksi ABBA:n ja Kraftwerkin välillä." Kraftwerkia on kuultavissa hieman vielä tällä ekalla levyllä. Jos kehitys oliskin mennyt siihen suuntaan.

Mutta ei. Yhtye lyhensi nimensä BWO:ksi (hei, Bodies Without Organs oli tosi kiva nimi!) (niin ja noin yli-iskevä nimi on vaan rahastusta) (ja kuulostaa kaiken lisäksi lähinnä joltain bigband-musiikkia soittavalta harrastelijayhtyeeltä, jonka laulusolisti päättää yrittää matkia Louis Armstrongia mutta päätyy vaan teho-osastolle) niin, siis yhtye julkaisi sitten Halcyon Daysin, joka on harvinaisen yhdentekevää. Ei sen musiikkia voi oikein muuten määritellä. Ehkä yhdentekevää ambienssia luovana joissain yhtätekevissä juhlissa yhtä yhdentekevien ihmisten kanssa yhdentekevien ihmissuhteiden parissa ja yhdentekeviä tunteita mielessään kelatessa menisi, mutta se olisi sangen yhdentekevää.

Bard on sentään filosofian luennoitsijanakin saavuttanut mainetta. Luulisi jonkun niin fiksun jätkän sentään tekevän hieman mielenkiintoisempaa musiikkia. (Äh, tylsä had ominem. Ad hominem. Senat sakasin.)

Ei tässä auta kuin mennä taaksepäin Bardin musiikillisessa menneisyydessä ja yrittää kaivaa jostain Army Of Loversia. Josta en saa käsiin muuta kuin Youtuben huonoresoluutioisia musiikkivideoita. On vaan hieman vaikea bändi näköjään saavutettavaksi, sekä laillisesti että vähemmän sen kirjaimeen luottaen.

"Weird Al" Yankovic - Amish Paradise

Tähän sitä sitten ollaan tultu. Katselin eilisyönä Youtubesta amerikkalaisen huumorimuusikko Weird Alin tuotantoa.

Ette takuulla arvaa missä kahdessa lähteessä olin hänestä kuullut ennen kuin jostain sain nyt sytykkeen tutustua hänen tuotantoonsa tarkemmin.

1) Mies ja alaston ase -sarjan jossain elokuvassa tämä jätkä tulee samalla koneella kuin Leslie Nilsenin esittämä turhamainen poliisi. Perillä odottaa punainen matto - Yankovicille.

2) Florence Hendersonista tehtyä dokumenttia katsoin taannoin. Sellaisen yhdysvaltaisen komediasarjan kuin Brady Bunch yksi alkuperäisnäyttelijätär. Hänen myöhemmän uransa tärkein kohokohta oli esittää roolia Yankovicin puheessa olevassa "Amish Paradise"-videossa.

Tämähän on parodia Coolion iki-ihqsta Gangsta's paradisesta. Jonka senkin katsoin jossain välissä Youtubesta. Henderson taas parodioi videossa Michelle Pfeifferia.

Huumori toimii monella tasolla. Ensinnäkin amish-yhteisö on ulkopuolisista teknologian vieroksumisineen ja muineen sinänsä jo huvittava. Rap-musiikin ja joidenkin eleiden liittäminen tähän tekee sekä tilanteesta absurdimman että osoittaa rapin omituisuuksia. Lisäksi puhtaan visuaalisia gägejä, Buster Keaton-kunnianosoituksista lähtien, löytyy läjäpäin.

Vai mikä sen hauskempaa kuin nuoret amish-pojat tutkailemassa amishien pornolehteä. Keskisivun tyttö paljastaa hameensa alta toisen jalkansa hieman polven alapuolelle. (Kunpa sitä itsekin voisi tyytyä noin vähään...)

Lisäksi musiikki toimii. Se on jotenkin kevyempää kuin alkuperäinen versio, ja silti groovaa ja rimmaa mukavasti. Kestää. Ja kestää. Ja kestää.

Pitää tututututustua Yankovicin tuotantoon tarkemmin. Erityisesti hänen polkkiinsa.

Herbie Hancock - Watermelon Man

Minä näytän kuulemma ihan vesimelonimieheltä.

EI EI EI.

Ilkeitä ihmisiä on maailma täysi.

Tuli kuitenkin siitä provosoiduttua ja haettua kirjastosta normaalin Banksin teoksen, englanninkielisen kirjan jota mä en kuitenkaan lue ja suomalaisen klassikon joita pitää lukea lisäksi muutama Hancockin levy. Toinen näistä on ensimmäinen jätkän studiolevytys Takin' off, ajalta ennen hänen kauttaan Davisin taustabändissä.

No, tältä löytyy vesimelonimään, vielä ihan kohtalaisen hyvänä versiona. Mutta ei nämä muut vielä vakuuta erityisesti Hancockin taidoista.

Toinen levy oli sitten Speak like a child. En ehtinyt vielä kuuntelemaan. Mutta kuunnelkaa mikä torvisektio:

Flyygelitorvi (Thad Jones)
Bassopasuuna (Peter Phillips)
ja
Alttohuilu (Jerry Dodgion)

Itse asiassa ei yhtään haisua että kuinka hyviä soittajia nuo muusikot ovat. Mutta tällainen kokoonpano, varsinkin normaalilla jazz-levyllä, vakuuttaa. Voimaa ja särmää huomattavasti enemmän kuin trumpetti-tenorisaksofoni yhdistelmässä. Ja se on paljon se.

En muuten kovin paljon välitä trumpetin soundista. Jotenkin iskevä ja kova, sellainen päällekäyvä, kuin vaahtosuinen jakomielitautinen pikkuveli. Siitä on vaikea saada herkkiä sävyjä esiin.

CMX - Melankolia

Eli pitäis luetella viisi kipaletta, joista saan voimaa. Hmm.

U2 - Stuck in a moment you can't get out of

Bonon teki tän kappaleen ystävänsä itsemurhan innoittamana. Tai siis, inspiroimana. Hmm. Eivät oikein sovi noin pirteät sanat tuohon. En nyt itse kuitenkaan tätä biisiä henk koht itsemurhan kautta tulkitse. You've got to get yourself together, elämässä on hetkiä joista pitää vaan päästä yli.

Me First And The Gimme Gimmes - End of the road / Wild World

Tuleepas nyt ylitsepääsemisbiisejä. Energisiä versioita kauniista lauluista. Mä diggaan.

Pink Floyd - Comfortably Numb

Parempi että on huonoja tunteita kuin ettei ole tunteita ollenkaan. Ja aivan älyttömän kaunista, eteeristä musiikkia. David Gilmourin soolo. Ah.

Sakari Kuosmanen - Kappale Kauneinta Suomea

Hieno tunnelma. Kaipaus. Hmm. Sakari Kuosmanen. Suomen suvi ja Heinäveden reitti. Naiset. Ah.

Horace Silver - Song For My Father

Klassikko. Ja itsesoitettuna varsinkin antaa hyvän mielen. En mä ihan niin paska ole kuin olen.

Ja bonuksena otsikko: en mä ole myöskään ainoa jolla menee paskasti. Varo liittymästä niihin, jotka usko eivät enää mihinkään.

Tämä oli siis haastemeemi, joka tuli Juhanilta. En tosin jaksa ketään haastaa. Sori. Mä oon kuumeessa.

Mamba - Vielä on kesää jäljellä

Yhtä varmasti kuin koulut alkavat (minulla, huomenna ja viimeistä kertaa elämässäni) alkaa radioista myös syksyn tullen kuulua Mamban iki-ehana biisi, joka kertoo, että kesä ei vielä ole lopuillaan.

Olen itse asiassa oppinut pitämään Mamban musiikista. En tiedä, miksi moni aliarvioi sitä: on se nokkelaampaa ja svengaavampaa kuin keskimääräinen pop-musiikki.

Mamba on kuitenkin nähtävä myös ennen kaikkea bilemusiikkina, hyvän mielen tuottajana. Ja unohdettava se joitain auringonkiertoja sitten tehty joululevy.

Mamban biisillä on itse asiassa rohkaiseva sanoma. Sitä yleensä on miettinyt jo juhannuksena, että nyt tää kesä oli tässä, tästä eteenpäin on vain alamäkeä, päivän lyhentyvät aina vaan. Tämä ei ole totta vaan vielä tulee kauniita päiviä, tiedä vaikka loskakelien välissä. Ja niitähän on riittänyt, vaikken ole hirveesti niistä jaksanut nauttia.

Vielä vois myös löytää ystävän. Hmm. Yllätys yllätys, kyseessä on taas yksi rakkauslaulu. Tero Vaarahan asetti jossain lehdessä missiokseen, laulutekniseksi haasteekseen, tehdä rakkauslaulu jossa ei käytetä sanaa rakkaus. Siinä hän on muutaman kerran jopa melkein onnistunutkin.

Mutta että ystävä. Sydän sellainen. Nyt juuri on kyllä taas sellainen fiilis, etten jotenkin kaipaa. Yritän vältellä näitä tilaisuuksia nyt ennen syksyn yo-kirjotuksia, koska vastauksista saattaa tulla muuten mielenkiintoisia.

Enkä muutenkaan oikein miellä kesää erityisesti rakkauden sikiämisen aikana. Mielestäni syksy tai jopa talvi on paljon romanttisempaa aikaa. Kun ulkona on kylmä, tarvitsee lämmikettä. En tiedä, onko minun kokemukseni sitten johtaneet minut tähän päätelmään. Että olen vain sattunut ihastumaan enemmän talvella kuin kesällä. No, ainakin talven aikanakin on mahdollista elätellä romanttisia ajatuksia.