Eric Clapton - I Shot the Sheriff

Ja sitten Eric-poika ottaa kitaran kauniisen käteen ja alkaa tulkitsemaan Bob Marleyta. Ihan. Mielenkiintoista.

Ihan hyvähän tätä siis on kuunnella. Kyllähän, blogini, ericclapton ja reggae ovat molemmat ihan hyvin rauhoittavaa ja elämälle tarkoituksen antavaa ääntelyä, ja jos Clapton, joka on jo kopioinut suurin piirtein kaikki bluesklassikot, päättää vaihteen vuoksi kopioida jamakalaista eksistentiaalista tuskaa, niin tuskin siinä mennään pahasti metsään. (Tunnetta olisi kyllä voinut annostella rennommalla kädellä.)

Mutta biisin mielenkiintoisin osa piileekin tekstissä. Lyhyt kertaus alkuperäisen version tarinasta: paha sheriffi epäilee kertojan tappaneen apulaisensa, ja lopulta kertoja ampuu itsepuolustukseksi itse sheriffin.

Tässä alkuperäisessä versiossa olen aina kuullut vahvan yhteiskuntakriittisen pohjavireen: mustaa kertojaa epäillään rikoksesta, erityisesti rasistisen, KK-klaanin jäsenyyden omaavan ja epäilemättä valkoisen seriffin vaikutuksesta. Teko näyttäytyy lopulta oikeutettuna kapinana vallitsevia olosuhteita kohtaan.

Claptonilla tätä ei kuule. Koko tarina onkin absurdia, Camus'n Sivulliseen vertautuvaa asioiden tapahtumista asioiden perään. Kertoja nyt vaan sattuu joutumaan tilanteeseen, jossa hän syyttömänä joutuu tekemään vastaavan rikoksen kuin mistä häntä syytetään. Shit happens.

Olin ajatellut kirjoittaa asiasta jo aiemmin sinulle, blogini, mutta nyt se tuli uudestaan mieleen Jonathan Coen hienon koululaisromaanin, Konnien Klubin, takia. Kirja sijoittuu 70-luvun englantiin, jolloin voi jo odottaa musiikin olevan aika tärkeä asia henkilöiden elämässä. Ja niinhän sitä tulee Claptonkin heidän puheenaiheekseen, muttei erityisen mairittelevasti: Eric-poika nimittäin menee ja alkaa huudella kännissä rasistisia kommentteja lontoolaisen klubin yleisölle. Henkilöt arvostavat tämän jälkeen Claptonia entistäkin vähemmän, kerta on jo sitä ennen rosvonnut kaiken mustan musiikin itselleen.

No, tiedä häntä. Kohta sitten kuitenkin tulee punk ja sekoittaa kaikki musiikkikuviot ja vallitsevan estetiikan. Enää 20-minuuttiset kitarasoolot eivät olekaan in. Shit happens.

Lue kirja, blogini, äläkä ota sitä Claptonin musiikkia jatkossa ihan näin vakavasti.