Giuseppe Verdi - Un dì felice, eterea from La Traviata

(Sunnuntai)

Sen ohella että paikkaan pikku hiljaa yleissivistystä dvd:iden muodossa, on minulla joskus aikaa jopa lähteä oikeaan elokuvateatteriin katsomaan uutuuselokuvaa ihan yksikseni. (Toden sanoakseni, minulla on pari lippua jotka menee alle kuukaudessa vanhaksi ja nyt siellä meni jotain katsomisen arvoista. Saan noita sarjalippuja sillä, että perhe menee esim katsomaan harry potterin yhdessä ilman minua ja sen jälkeen kun käyn viikonloppuna Kunnassa sanovat että tossa muuten lippu, käytiin kattomassa potteri, käy säkin kattoo jotain hauskaa, eivätkä tuu ajatelleeks että mä ehkä haluaisin olla niiden mukana.)

Tällä kertaa tuli katottua Woody Allenin (hmm onko hänellä jotenkin uniikki tyyli?) uusin Match Point. Ihan vaan sen takia, koska Allen on kuulemma kova jätkä, elokuvakin oli (siis ennen elokuvaan menoa kuulemma) kova ja siinä näytteli kaiken lisäksi ihanainen ja ainoa elokuvastara jota voisin pitää suoranaisen kauniina, Emily Mortimer (ks. kuva, hei mä opettelin käyttää bloggerin kuva-asetusta!!! ihqq!!!11<3)

Tämän elokuva ansioihin kuuluu myös se että se ottaa huomioon maailman pohjimmaisen absurdiuen ja että se kieroutuu upealla tavalla loppua kohden. Näyttelijäntyö on eleetöntä mutta todellista. Uskottavaa.

Vaikka onkin tunnettua ettei rikkaus tuo onnea, tämä elokuva onnistuu osoittamaan konkreettisesti miten paljon lämpimämpää keskiluokan kuin yläluokan elämä saattaa olla. Ei kovin, mutta ehkä hieman, kerta ei tarvitse elää sosiaalisten paineiden alla. Tosin, ainahan saattaa olla mahdollista että... ei puhuta siitä, jos aiot katsoa elokuvan, blogini. Juonispoilauksilla saattaisin karkoittaa molemmat (2) lukijasi. WANHA. Argh.

James Nesbitt tekee myös laadukkaan sivuroolin, jota voisi verrata vaikka hänen rooliinsa BBC:n minisarjassa Sivustakatsoja. Tai sitten ei.

Kaiken kaikkiaan nautittava elokuva joka päättyy ennalta-arvaamattomasti. Ei kai tän tekijä voi olla amerikkalainen?

The Doors - The End

(Keskiviikko-Torstai ja sunnuntaina pikakelaus)

Rauhallinen metsämaisema. Helikoptereita. Tulta. Savua. Kamera panoroi. Martin Sheenin silmät. Tuuletin. Martin Sheen (eikä roolihahmo) lyö kännipäissään nyrkkinsä peiliin. Kaikkea säestää Doorsin musiikki.

Vahva aloitus Ilmestyskirja.Nytille. Vaikken ymmärtänytkään otsakkeen kirjallisuusviittausta enkä sen koommin elokuvassa kaiketi esiintyneitä T. S. Eliot-viittauksiakaan, Marlon Brando vaikutti minusta hengettömältä ja nukahdin ajaksi 2:15-2:45, oli se kuitenkin katsomisen arvoinen elokuva.

Humanistiystäväni pakotti katsomaan sen. On kyllä ollut tarkoitus katsoa aiemminkin.

Kun ihmisiä surmattiin televisiokameroiden edessä ja playboytyttö valitti eikä kukaan kuunnellut (tähän väliin kirjallisuussivistykseni todistamiseksi sitaatti: "Kun nuori tyttö itkee, eikä kukaan ole kuulemassa, lähteekö siitä ääni?" Johanna Sinisalo, Sankarit) niin sinä aikana minä vaan neuloin pipoa. Kyllä. Minulle tuli viime viikonloppuna tai tätä kirjoitettaessa siis viikko sitten viikonloppuna hirveä halu neuloa pipo.

Kaivoin äitini suuret käsityölehdet esille ja valkkasin siitä sopivan mallin. Sellaisen, jonka kruunaavat tyttömäiset tupsut. Lehden mukaan siis. Mutta tein sinivalkomeleeratusta langasta, niin ne on mielekkäät.

Ennen kuin listaudun Finnish Knit Blogs-listalle (pitää muuten vielä mainita että langan löysin Kristiina S.:n mainostamasta Fiinaneuleesta) mainittakoon vielä se, että elokuva oli kaunis, muttei aivan ehkä masterpiece. Mutta mikä nyt oliskaan. (Mattielokuva?)

Sikäli sääli, että näyttelijä Martin Sheen ei hienon roolinsa jälkeen saanut kunnon roolia ennen West Wingin presidentiyttään. Humanistiystäväni selvensi tilanteen minulle: hänelle kävi kuten kukasenniminytolikaan-LukeSkywalkerille, joka identifioitiin niin rankasti roolinsa ettei hän pystynyt enää uskottavasti näyttelemään muita rooleja. Sääli, sillä siinä rehellinen ja samalla inhimillisen pahalla tavalla syvä näyttelijä.

Ja sitten sain haukut, kun sekoitin The Doorsin ja Dire Straitsin. Väitin Doorsin olevan rautalankamusiikkia. Nyt pitäisi korjata tilanne kuuntelemalla. Kumpaakin.

(Miksi en päättänyt juttua Martinsheen-kappaleen loppuun, ja miksi jatkan sitä edelleen vaikkei ketään, varsinkaan sinua, blogini, kiinnosta?)

Jean-Philippe Rameau - Menuet

(Aikaväli perjantai-lauantai)

Pianon 2/3-tutkinto ohi. Nelosen sain.

Siis asteikolla 2-5, ykkönen olis hylätty.

Oli virkistävää lähteä koulusta vaan parin tanssinpyörähdyksen jälkeen. Vanhojen tanssit alkavat sujua, ja vielä olis vajaa kolme viikkoa aikaa treenata. Ei pelota yhtään.

Pianotutkinnon suoritin näköjään Mozartin syntymäpäivänä. Tietenkin tutkintoon sisältyvä wieniläisklassinen biisi oli Beethovenia.

Oli huumaava tunne vain mennä paikalle, hyvin harjoitetun ohjelmiston kanssa, flyygeli oli mukavassa vireessä. Keskityin täysin ohjelmistoon.

Virolaisen nykysäveltäjän etydi, meni nopeassa temmossa mutta täydellisesti läpi. En huomaa edes että joku kuuntelisi. Siis jos kuuntelee.

Toisena oli IMHO surkein kappale. Rameaun barokki-menuetti. Minä en pidä barokkimusiikista. Vaikea selittää.

Kolmantena Beethovenin sonaatin toinen osa, Romance. Ajattelin joulukuista ihastustani josta olen jo päässyt yli. Viimeistään nyt, kun sai täysin tuntemattomille ilmaista ajatuksiaan musiikin kautta. (Kyllä, se on ihan oikeasti mahdollista.)

Ja viimeisenä Silverin jazzia. Se ainoa biisi jonka so far osaan.

Rytminhallinnasta ja perusasioista kiittelevät. Soitossa saisi olla vaan enemmän syvyyttä. Siis teknistä, ei niinkään tunteellista.

Pianon soittaminen maistuu entistä paremmalta. Lauantaina aloin soittaa kolmea (3) uutta biisiä. Hyvä etten neljää, mutta opettaja oli unohtanut sen nuotit kotiinsa.

Susan Philipsz - Kaksisuuntainen sointu

Kävin eilen ARS '06-näyttelyssä. En tietenkään vapaaehtoisesti, vaan kahden (2) eri koulujutun takia. Kirjoitin näyttelystä suomeksi ja englanniksi.

Ketä minä huijaan. En mä sitä suomenkielistä ole vieläkään saanut aikaiseksi. Jos saisi viikonlopun aikana niin olisin onnellinen.

Mutta siis, näyttely. En tiedä. Se ei shokeeraannut, ei saanut minua voimaan pahoin, eikä saanut minua ajattelemaan synkkiä ajatuksia. Moni näyttelyn töistä nauratti (jopa sellaiset jotka saivat jotkut voimaan pahoin, kuten absurdit lumilasipallot) ja vielä useampi sai minut tuntemaan hyvää oloa ja yhteenkuuluvuutta maailman kanssa. Jotkut olivat teknisesti taitavia, mukava osa meni vaan kertakaikkisesti yli.

Näyttelyn parasta antia oli ehdottomasti ruotsalaisen Lars Nilssonin teos "In Orgia", jossa näemme kauniissa ja seesteisessä ympäristössä kohtauksia jokapäiväisestä elämästä: kirjan lukua, jalkapallonpeluuta, ryhmäseksiä, riitelyä, tupakanpolttoa. Ehkä tärkein yhteiskunnallinen pointti oli tuon ryhmäseksin täydellinen sulautuminen muuhun teokseen: sitä ei nähnyt aivan heti. Kyseessä on muuten videotallenne. Intoani latisti hieman vierailu taiteilijan nettisivuilla, joilla oleva kuva ei. oikein. vakuuta.

Näyttelyn epäonnistuneimmat työt saivat minua tajuamaan yhden asian. Liika asioiden monimutkaistaminen ja tekeminen epäselväks ei palvele ketään. Siksi päätin vaihtaa nimimerkkini iskevämmäksi. Cane voi viitata toisaalta johonkin lihaskimppuun, toisaalta se voi olla myös väännös Coneesta, joka voi juontaa Koneeseen, joka on hissiyhtiö, jonka omistaa Herlinien suku, jonka vesa Niklas perusti Teos-kustantamon, joka julkaissee Eino Santasen uusimman runoteoksen piakkoin. Minä tosin arvostelen sitä jo kovaa kyytiä.

Ai niin. Philipzin teos soi kuulemma vain viiden minuutin välein näyttelytiloissa. Ei soinnut minun ollessani lähettyvillä, enkä nähnyt kenenkään jäävän odottamaan. Taidetta jota ei voi tulla seuraamaan, vaan siihen pitää törmätä.

Olen ajatellut viedä asian pitemmälle ja tehdä joskus jonkin taideteoksen jolla ei ole yleisöä. Josta ei tiedä kukaan muu kuin minä, taiteilija. Todellista taiteen rajojen rikkomista.

(Ei, blogini, se taideteos et ole sinä. Toivottavasti.)

R. E. M. - New Orleans Instrumental No. 1

Blogini, minä käytän paljon kirjastoa. Myös musiikin suhteen.

En ole vaan tottunut vielä täysin tältäosin tähän pääkaupungin hetkiseen elämänrytmiin. Kunnassa aikoinaan joutui myöhästymisestä maksamaan viisi markka tai euron ensimmäisen viikon jälkeen. Täällä menee tänä päivänä kakskyt senttiä heti ekasta päivästä. Ja minä tietenkin unohtelen niitä silloin tällöin pahemminkin, niin että esimerkiksi tänään katsoin että oli 6,8 euroa maksettavana ja 3 kirjaa keräämässä sakkoja myöhästymisestä. Otan 6,9 egee ja lähden kirjastolle kirjat kainalossani.

Kirjastossa seuraa mukava yllätys. Tilini pääseekin palauttamieni kirjojen avulla 9,2 euroon. Wuhuu. Maksan kuitenkin siitä 6,9 euroa jotta voisin kantaa taas muutaman cd:n mukanani.

Kotiin tullessani on viimeperjantaisten juhlien Isäntä ilmoittanut että on alkanut tehdä kirjallista tuotosta viisihenkisen ryhmämme nimissä. Mikäs siinä, sopii minulle. Minä alan selaamaan mukaan ottamaani klassikkokasaa: Eppujen Maximum Jee-jee, R.E.M.:n Automatic for the People ja Kraftiswerkkarin Tour de France Soundtracks. Innoissani pistän Tour de Francen koneeseeni. Siinä on kuitenkin kopiosuojaus (Effiltä lisätietoa). Vihoissani käyn pistämässä uunin lämpiämään ja alan selaamaan blogeja REM:n klassikkolevy taustalla. Selaan New Orleansinstrumentaalin joka on mielenkiintoinen välipala (NäinIlmaisemmeAsiatTiivistetystiNiinEtteiKukaanNiistäMitäänYmmärräRy) aikana Janin (netissä tuntuu voivan puhua tuntemattomista ihmisistä tuttavallisesti) saamasta rikostuomiosta.

Nyt tiedän, mitä musiikki-tekstityyli-väri-yhdistelmää käytän haluaessani aavemaisen tunnelman.

Kotka Rankki ohutta yläpilveä - Välttämätöntäkö

Tänään tuli televisiosta taas Huuma.

Hyvin se näyttää täyttäneen paikan Bumtsibumin perijänä. Muistitko, blogini, edes koko ohjelmaa?

Ihan hauskaa sitä on katsoa, kaikesta hävyttömästä product placementista huolimatta (pikkulore meni haastattelemaan äijää jonka viime viikolla ilmestyneessä elokuvassa näytteli itsekin).

Perheemme istui television ääressä vaitonaisina. Suuri kontrasti edellisen illan lennokkaille jutuille. Mieleeni tulee, että television perimmäinen tarkoitus on ulkoistaa juttujen kertominen. En saa siitä kuitenkaan muutaman tunnin kuluttua aikaiseksi kelvollista postausta, joten tyydyn valittamaan PMMP:n versioinnista Noitalinna Huraa!-yhtyeen ainoasta hitistä. Säälittävä latin-kitara ainoana komppauksena, eikä vokalisteissa yhtään särmää. Arrrgh. Olisivat edes säilyttäneet sen viulun, joka niillä oli jossain taannoisessa Ylen nuortenmusajeejee-ohjelmassa ollut (taisi olla heidän ensimmäisiä versiointejaan biisistä). Mutta että kaikki synat leikataan pois (jotka olivat sentään alkuperäisen biisin kantava voima). Huh huh.

Isäni alkaa muistella, ja on aivan varma että on kuullut biisin ennenkin. Minä alan hokemaan yhtyeen nimeä, mutta isäni on vaipunut jo liikaa ajatuksiinsa. Pikkusisareni intoilee PMMP:stä, mutta se nyt intoilee Tarja Halosestakin.

Äitini alkaa muistella hauskoja yhtyeiden nimiä (ainoa ihminen joka tässä perheessä minua siis kuuntelee) ja muistaa yhtyeen nimeltä Kotka Rankki ohutta yläpilveä. Ei tosin muista millaista musiikkia kyseinen yhtye teki. Taas yksi soittajisto jota pitäisi siis kuunnella. Tässä tapauksessa levyn hankkiminen saattaa tosin osoittautua hankalamman puoleiseksi (yksi levy vuodelta 1980). Mitään merkittävää juttua en yhtyeestä löytänyt, mutta sanonta elää, yhtyeen takia tai siitä huolimatta.

Mew - Am I Wry? No

Joitain kaljoja juonut ja hieman humalassa oleva mutta silti siististi käyttäytyvä seitsemäntoistavuotias kapitalisti kuulee bileiden stereoista tulevan Mew:n musiikkia ja alkaa vouhottomaan siitä, miten erilaista tämä musiikki on ja miten harmittavaa on ettei hän pääse keikalle. Muut eivät tunnu näkemysten kannalta älyttömän vastaanottavaisilta.

Seitsemäntoistavuotias kapitalisti könyää tai kiipeää yläkertaan kiittämään juhlakalua siitä että oli pistänyt bilelevylle Mewtakin mukaan. Isäntä ilmoittaa tähän, että oli pistänyt ne sinne vaan sen takia että joku niistä kuitenkin pitää. Hän itse ei tätä voi sietää.

Minä asetun samalle kannalle. Totean, ettei tässä nykypäivän Mew:n ja esimerkiksi Coldplayn tyyppisessä brittivaikutteisessa melankolisessa poprockissa ole sikäli mitään vikaa, mutten voi ymmärtää raavaiden miesten laulamista falsetista. Keittäjästä vieraiden viihdyttäjäksi noussut s-päiväsankari nyökkäilee hyväksyvästi. Lisään löylyä pesään toteamalla, että jos se on pakko siltä korkeudelta laulaa niin sitä voisi laulaa yhtä hyvin naiset. Siteeraan sen jälkeen Cityä: "Coldplay on miehille jotka itkevät runkatessaan aamulla." (Tunnen muutaman.)

Lopuksi demonstroin itse falsettilaulantaa tai -kiekumista jolloin kapitalistinpoikanen luovuttaa ja minä voin keskittyä nostamaan asemani seurueen naisten silmissä samalle tasolle mitä se oli ennen keskustelua (miehet eivät vaikuta yllättyneiltä.)

Pave Maijanen - Jano

(Meinasin jo kirjoittaa että Jano olisi Pepe Willbergin kappale. No, mestareita molemmat.)

Lihavuuden tunteeni on voimistunut. Vedin tänään taas hyvien lupausteni vastaisesti neljä kappaletta eineslihapiirakoita. Raakoina, suoraan kaupan altaasta.

Jonkin aikaa sitten Nytin feministikolumnisti Anna-Stina Nykänen kirjoitti lihavuuden syistä. Hän mainitsi muun muassa että monet syövät silloin, kun heillä on jano. Olisin tipahtanut tuoliltani, ellen olisi lukenut liitettä seisaaltaan: olen ollut huomaavinani saman asian aikaisemminkin omassa toiminnassani, mutta eihän omiin epämääräisiin aistihavantoihin voi luottaa.

Nyt sitä sitten Nytin tahtiin juodaan vaan vettä. Perustuukohan mineraalivesidieetti, jolla vanhempani joskus olivat, pohjimmiltaan tälle, mutta lisättynä sillä olettamuksella, ettei se juominen tunnu suoraan hanasta juotuna miltään?

Minä en pidä mineraalivedestä. Eräs kesätyönantajani (jota minulla muuten ei ole ens kesäksi, OLEN AVOIN KAIKILLE MAHDOLLISUUKSILLE TEHDÄ TÖITÄ HELSINGISSÄ KESÄ-HEINÄKUUSSA, kiitos) juotti minulle noin 2 litraa mineraalivettä päivässä, kunnes tajusin ottaa oman pulloni mukaan. Sen jälkeen en siihen ole koskenut pitkällä tikulla. Mineraalivesi nimittäin ... kirvelee.

Mutta tämä Helsingin hanavesi joka tulee päijänteeltä. Ajoittain, jopa useimmiten se on maistuvaa, mutta esimerkiksi tänään se vaikuttaa oudon ohuelta ja fluoriselta. Ei tee mieli juoda. Eikä sitäkään sovi unohtaa että se tulee Päijänteestä, jonka äärellä kävin uimassa ja kusemassa neljä vuotta takaperin.

Kotonani Kunnassa taas vetemme tulee syvästä porakaivosta. Ah miten raikasta. Se vesi on hyvää. Suosittelen porakaivon hankkimista. (Tämän mainoksen teille tarjosi porakaivoteollisuus.) (Hmm, ovatkohan porakaivojen valmistajat oikeasti jotenkin liittyneet yhteen? Onko niitä olemassa Suomessa useampia kuin yksi? Onko yhtäkään?)

Hmm. Mutta aina kun emme voi juoda vettä, on meillä nykyään lohtunamme Pepsi Max Cappucino, jonka ovat valistuneemmatkin bloginpitäjät jo löytäneet.

Hiroki Kikuta / Secret of Mana - Phantom... And... A Rose

Auktoriteettiongelmia. Kun tulevat johdettavat kertomaan että milloin treenataan. No sikäli mukavaa, että säästyy siltäkin päänvaivalta ja voi vierittää sen aina jonkun muun niskaan.

On minulla auktoriteettiongelmia ollut muutenkin, mutta niiden historiasta kerron sinulle, blogini, joskus toisten. (Partiointia.) Tämä johti kuitenkin siihen että pohdimme humanistiystäväni (joka hytisi ilman lämmintä villakangastakkiaan) kanssa auktoriteettiani. Esitin että olen hyvin ruotsalainen johtaja, eli lähinnä ohjaan alaisteni tekemisiä. Tästä tulee ongelma silloin kun tarvitsisi saada porukkaan hieman kuria.

Ystäväni esitti että minussa on tiettyä nallekarhumaisuutta. Joka siis ei tuo mun käskyihin sellaista uskottavaa voimaa. Ymmärrän tämän. Ja ehkä minut onkin tarkoitettu siksi oppositioksi.

Mutta sitten tuli mieleen aikaisemmat hyvin syvälliset keskustelut toisaalta. Minua esitettiin silloinkin nallekarhumaiseksi. Mutta silloin oli kyse naisista. Kemistiystäväni (miksi määrittelen ihmisiä sen perusteella mistä ne on kiinnostuneita? tähän vastaan jossain toisessa postauksessa, blogini) esitti että tämä nallekarhumaisuus on ehkä eräs valttini kokoni puolesta. Minua voisi kuvitella rutistavansa ja uppoutuvansa syliini. Toisaalta, naiset tuntuvat jostain syystä kaipaavan lihaskimppua. Jolla ei ole sielua.

Phantom and a Rose kielikuvana (en ole aivan varma sen alkuperäisestä tarkasta kontekstista) kuulostaa jotenkin ... minulta. Olen ensialkuun aika väritön ja näkymätön juuri sen takia että olen kookas, mutta toisaalta minusta saattaa hieman välittyä lämpöä. Tai ainakin toivoisin niin. Ja onhan haamullakin menneisyys, todennäköisesti pitkäkin ja syvä.

Probleema: olen hieno ja tutustumisen arvoinen tyyppi, mutta sitä ei voi ulkonäöstä aina suoraan lukea vaan minuun pitäisi ensin tutustua. Blogini, ratkaisen dilemman luonnollisesti heittämällä syvälliset puheet syrjään ja lataamalla Nintendopelimusaa.

Leevi And The Leavings - Pohjoiskarjalaan (Scandmix)

Blogini, sinä ja minä olemme jotain. Meidät on huomattu. BlogiSanomat mainitsee irrallisuuden tunteeni tästä kansasta ja pistää sen orastavan humanismini piikkiin. Mainittakoon, että ryyppäämistä osaavat kyllä humanistiystävänikin mutta ei siitä sen enempää.

Enteellisesti sinuun, blogini, päästiin Maalaisen blogista. En ole tehnyt sitä ehkä tarpeeksi selväksi sinulle, että olen ennen lukio-opiskelujani kärsinyt maaseudusta. Tämä Kunta jossa asuin (ja perheeni asuu edelleen) luulee olevansa Helsingin esikaupunki, mutta helsinkiläiset pistää sen suurin piirtein Rovaniemi-Kemi-akselille (Oikeasti Lahtikin (ei Arto) sijaitsee kauempana).

En viihtynyt siellä. Ihmiset olivat vaan niin yksinkertaisia ja tyhmiä. Paitsi ne jotka luulivat olevansa jotain. He olivat vaan yksinkertaisesti hulluja. Mielenkiintoiset henkilöt voi laskea yhden käden sormilla. Joista muutama on jo verisesti leikattu pois. Ja Kunnanisät vaan käärivät rahat omiin taskuihinsa.

Minulla on ollut monia ideoita, miten kostan Kunnalle. Voisin tehdä vihaisia yleisönosastokirjoituksia jotka kertovat totuuden Kunnan työntekijöistä. Voisin tuhopolttaa Kunnantalon. Voisin rakentaa sen täyteen betonielementtäjä (jota Kunnanisät tekevät kyllä vapaaehtoisestikin). Mutta suuren suunnitelman kypsyessä keskityn humanistikontaktien luomiseen ja Kunnan haukkumiseen sinulle, blogini.

Tämä ei kuitenkaan vastaa oikeaa periferiaa, esim. Pohjoiskarjalaa. Siellä on oikeasti tyhjää tilaa ja ystävällisiä ihmisiä. Tietääkseni. Siellä olisi tilaa kasvattaa lapsia ja viljaa rauhallisen punaisen pirtin suojissa, elovenatukkaisen mutta tehokkaan emännän rinnalla. Niinpä niin.

En minä (Humanistinuorukainen) oikeasti sellaista elämää halua. Tyydyn vaan haaveilemaan ja lauleskelemaan, että lähden tyttöni kanssa Pohjoiskarjalaan käännyttämään ihmisiä Arto Lahden kannattajiksi.

Sleepy Sleepers - Lennä Nykäsen Matti

Juuri kun ehdin aiemmin sinulle, blogini, valittaa siitä että minulla ei ole elämää, tänään sitä tulikin aika urakalla. Koko viikko on ollut yhtä häslinkiä, kun on pitänyt erinäisiä musaprojekteja vaihtelevalla menestyksellä pyöritellä (että KITARISTIT SITTEN OSAA OLLA LAPSIA) niin en ole ehtinyt muuten kuin pressanvaaleja seuraamalla ja blogia pitämällä rentoutua. Tänään sitten pidimme suht mukavalla porukalla kaltaisiani suht korkeantasoisia lukio-opiskelijoita hauskaa.

Eli kävimme katsomassa Matti Nykänen -elokuvan erään mustavilla(l. humanistiopiskelija-)takin omaavan kaverini ehdotuksesta, pistäydyimme Cafe Niinistöön Samulinin Airan juttusille ja sitten harhailimme kaksi tuntia etsien kohtuuhintaista pizzapaikkaa. Juttua riittäis pitemmäksikin postaukseksi, mutta pysytään toistaiseksi Matti-elokuvassa.

Siitä faktasta ei pääse, eikä pidäkään päästä, yli, että tää elokuva oli selvästi tehty ansaitsemistarkoituksessa. Sen verran härskisti kaivettiin esiin nykäsen pahimmat töppäilyt, viittailtiin epämääräisesti huumeisiin ja naisiin sekä annettiin naisten tissien vilahdella (ja viellä niin ilmiselvällä tavalla: nykänen pistäytyi pornobaarissa... olisivat edes tehneet tissien näyttämisen tyylillä niinkuin Monty Pythonin Elämän Tarkoituksessa, vois muuten haalia jostain Pythonien musiikkia juu).

Elokuvassa parasta antia oli lyhyesti sanottuna näyttelijäntyö. Persoonat olivat karikatyyreja mutta hervottomia. Muutamia, esimerkiksi Mika Nuojuan ja Pekka Huotarin lyhyitä sivuhahmoja olisi voinut katsella pitempäänkin. Jasper Pääkkönen esittää loistavasti selvästi ylityhmää roolihenkilöä. Ja oli siellä jotain hauskoja läppiä.

Mutta elokuvassa ei ollut juonta, loppuun oli väkisin vääntämällä väännetty joku klisee psykologian alkeet-oppikirjan satunnaisesti valitulta sivulta (että on olemassa minäkuva, todellinen minäkuva ja muiden kuva itsestään, ja tän puhumiseen meni Pääkköseltä sellaiset puoli tuntia 42 sekuntia).

Elokuvassa oli yksi kohtaus jossa Matilla oli kädessään puukko ja verta vaatteissaan ja ympäristössään. Siinä tuntu että nyt tää elokuva alkaa, mutta sitten se teema unohdettiinkin kokonaan. Olin hyvin pettynyt.

Ai niin ja sitten sai ilmaiseksi Pepsi Capuccinoa. Oli hyvää, jäi sellainen ihanan kuohkea kahvin maku lopussa suuhun. Tosin mul ei ois rahaa ostaa. Osta, blogini, mulle.

Tajusin että olen Mattia parempi naisten käsittelyssä. Pystyn tekemään aloitteen enkä hakkaisi naistani, en siihen kokisi pystyväni. Ks., blogini, edellinen postaus.

Elokuvan loputtua havahdun. Ympärilläni on 800 ihmistä jotka ihan oikeasti halusivat nähdä tämän elokuvan (meillä, jos sitä ei vielä tullut ilmi, oli selkeä camp-henki). Portailta astellessani kuulen jonkun naiivin 14-v fruittarin (oon oppinut uuden sanan!) sanovan toiselle samanmoiselle: "Tuohan oli tosi hyvä elokuva!" ilman yhtään ivaa äänessään. Katsomme humanistitakkiystäväni kanssa toisiamme tietäessämme olevamme erittäin irrallaan tästä ryyppäys- ja tuulipukukansasta.

Horace Silver - Sayonara Blues

Tuo kappale on ehkä eräänlainen johdanto Tokyo Bluesiin. Ehkä hieman rauhallisempi paikka selvästi. Ei niin paljon pahiksia kuin Tokiossa.

Tänään puhuttiin rikollisuuden syistä. Sitä tutkii kuulemma krimonologia. Luin tietenkin aluksi vihreältä liitutaululta että Kimonologia. Siinä olisi tutkimusalue minulle. Saisi tutkia kimonoita jotka sikäli yleensä jo taideteoksia sekä myös sitä kontekstia eli ketkä näitä pitää ja mitä tapahtuisi jos näitä kimonoita ei olisi... Joskus minusta tuntuu, blogini, että olen puutteessa.

Mutta siis rikosten syistä. Jaoteltiin sosiaalisiin, psyykksiiin ja biologisiin syihin ongelma, johon ei tietenkään ratkaisua. Minun ehdotukseni tilanteen, mahdollisuuden, ratkaisevuudesta ei mennyt oikein läpi.

Perustelenpa sitten nyt. Sen lisäksi että tämä tarkoittaa konkreettista tilaisuutta, se tarkoittaa myös sitä että omistaa motiivin tehdä jotain. Pappa betalar-tyypin ei tarvitse napata edessä olevan lompakkoa, joten hänellä ei ole siihen myöskään omaan moraalinsa kannalta mahdollisuutta. Laitapuolen kulkijan moraali taas on taipuvaisempi.

Ja sitten miten me teemme rikoksia jos huomaamme pystyvämme niihin. Sehän se vielä merkittävämpää on: jos emme heti sano että tuo on väärin, ettei niin saa tehdä (tarkoitamme ettei niin voi tehdä, mutta sehän nyt on loppujen lopuksi mieletön väite, ettei muka teknisesti voi murhata (ellei kyseessä selkärankahalvaantunut tjmsv)) niin siis jos emme sano ettei noin saa tehdä niin sittenhän ihminen jatkaa tekemistä, jos siitä on hänelle hyötyä tai jos se vaan on helpoin ratkaisu. Esimerkki: nainen pitkän riidan jälkeen läpsäisee miestään naamaan. Mies hämääntyneenä vetäytyy vaan syrjemmälle ja taipuu riidassa. Nainen huomaa voivansa käyttää valtaa, joten hän alkaa pahoinpidellä miestään aina enemmän ja rankemmin, kunnes kohta mies joutuu sairaalaan ja kuolee sisäiseen verenmyrkytykseen, ja nainen etsii toisen miehen hakattavakseen. Sukupuoliroolit voivat olla toisinpäin tai molemmat miehiä tai naisia.

Pointtini on se, että on ymmärrettävä, ettei kenenkään ihmisen moraali pysy tiukkana loputtomiin. Sen takia laki ja järjestelmä ja terve järki.

Safri Duo - Crazy Benny

Eli jatkaaksemme eilisestä teemasta.

Ensinnäkin, miksi Heidi Hautalan slogan "Puolustusvoima" ei ole ärsyttänyt militaristeja yhtä paljon kuin Sauli Niinistön "Työväen presidentti" sakilaisia?

Toisekseen, muuten pettymykseksi muodostuneen itisshoppailureissun lopussa (jos haluan kulutettuja farkkuja niin käyn UFF:illa eikä ollut sellainen fiilis) törmäsin Arto Lahteen! Heitin kampanjapäälliköllä nopeat "ootte oikealla asialla"-kehut ja kättelin itse ehdokasta kiittäen. Tuli heti välitön, rehellinen ja lämmin mutta silti jämäkkä olo.

Hänellä on tätä kirjoitettaessa samat vaatteet päällä televisiossa, ja hänelle ennustetaan 0 % äänisaalista. Tuleepahan mieleen että miksi ei samantien päätetä vaaleja näiden gallupien tulosten perusteella, koska kun niitä tarpeeksi toistetaan, ihmiset laumasieluina äänestää niiden perusteella varmoja voittajia. Grrr.

Matti Vanhasella on tentissä modernit lasit. Hevibasistiystäväni ilmaisi asian suoraan: herutuslasit. Voiko maikkarin ohjelmassa enää nuorta yleisöä kosiskella enempää?

Tässä tentissä sentään on suht reilu puheenvuorojako, vaikka Halonen saakin puhua tylsällä naamalla liikaa (niinkuin Conan O'Brienin spoteista ei olisi hänelle liikaa etumatkaa). Näkökulmaa keskusteluhin Lahdelta: http://artolahti.com/a_78.php

Mistäköhän tuollaisen oranssin kaulahuivin sais hankkia.

Maikkarin vaalitentin mennessä tauolle jää kamera kuvaamaan Kansallisteatterin kattoa. Mikki jää päälle hieman liian pitkäksi aikaa ja kuulemme, blogini, juontajan kehottavan yleisöä taputtamaan vähän vähemmän. Ohjelman sujuvuuden nimissä.

Lapinlahden Linnut - Miksei asioista puhuta

Miksei vihanneksista puhuta
niiden oikeilla nimillä
kuten esimerkiksi
kaali
nauris
retiisi
ja ... maunokoivisto.

Kyllä Lapinlahden Linnut osaa olla hauska ja iskeväkin.

Huumoria kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Ja myös politiikkaa seuraavassa (olikin jo korkea aika kertoa sinulle, blogini, poliittisia linjanvetojani).

Ylipäätänsä arvostan ihmisiä, jotka puhuvat asioista ja asiaa. Asian käsite on laaja, mutta on hyvin nopeasti nähtävissä ehdokkaita vilkaistessakin, että suurin osa on vaaleissa puhumassa poliittista jargoniaa ja omaa statustaan kohottamassa. (Ai niin ja Halonen 'varmistamassa' asemaansa).

Sentään Niinistö ja Hautala ovat molemmat tahoillaan puhuneet asiaa. Niinistö on tuonut keskusteluun mukaan tärkeän huomion, että maailmaa voi katsoa muutenkin kuin oikeisto- ja vasemmistojaottelulla (jonka tosin allekirjoittaa muttei tuo esille ehdokas Soini). Hautala taas on ihan järkevästi ja järjestelmällisesti huolissaan ilmastonmuutoksesta ja realistisesti maailman pahoinvoinnista.

Itse kuitenkin kannatan Arto Lahtea. Hänen kampanjansa ainoa pointti ei onneksi ole vain karjalan palautus (joka sekin hyvä nostaa pöydälle, mutta ehkä en kuitenkaan sitä juuri nyt kaipaa) vaan normaalien ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja eri ihmisten oikeuksien turvaamisen (jotka sopivat täysin liberaaliin arvomaailmaani) lisäksi hän ajaa vahvasti yrittäjyyden helpottamista (ilman yrittäjiä ei ole ainakaan tarpeeksi työpaikkoja ja minä tarvitsen kesätyötä) ja ylivelkaantuneiden aseman korjaamista (joka taas toisi meille lisää työvoimaa niihin työpaikkoihin, ja kaikki olisivat varmasti onnellisimpia). Lisäksi on jo saavutus päästä normaalien eduskuntapuolueiden ulkopuolelta ehdokkaaksi, kuten hän huomauttaa, ylimääräisen puoluetuen tuodessa isojen puolueiden ehdokkaille kohtuuttoman etumatkan.

Minä en pidä hänen taipumuksistaan astrologiaan tai pienestä perheenisäkonservatiivisuudesta, mutta eihän kukaan ole täydellinen. Ja nuo ominaisuudet kaiketi saavat hänet tulemaan paremmin toimeen muiden valtionpäämiesten kanssa.

Joten muistathan blogini käydä äänestämässä numeroa 8. (Tai edes numeroita 3 tai 5, niidenkään äänestämisestä en sinua netin ikiaikaisesta aika-avaruudesta tuhoa.)

U2 - Vertigo

Taannoinen lapinlahdenlintu-postaukseni näyttää jääneen vaivaamaan minua enemmän kuin sinua, blogini. Lentäville öttiäisille palauttanen kunnian lähiaikoina, mutta puhutaan sitä ennen siitä, että on lauantai-ilta ja minä en voisi keksiä parempaa tekemistä kuin istua yksin konen ääressä, tai siis varsinkaan etten näe kännien vetämisessä ideaa. Mutta ongelma (?) on laajempikin.

Kyllä, olen taas yksin kämpässäni. Ah tätä ihanaa rauhaa. Voin rauhassa tehdä jotain, joka tekee sinusta, blogini, käsityöblogin.

Mutta että bilettämään? Saan siitä tarpeekseni jo kuunnellessani musiikkia joka kertoo biletyksestä. Luulin muuten tätä biisiä hyväksi ennen kuin minä tutustuin tarkemmin sanoihin.

Mitä bilettäminen minulle tarjoaisi. Olisin kuitenkin hyvin ikävystyttävää seuraa. En osaa tanssia (hmm tämän postaukseni otsikoksi olisi siis myös sopinut Genesiksen I Can't Dance... tai ehkä siitä lisää myöhemmin) en osaa vaikuttaa rennolta, enkä heittää rentoa läppää saati juoda. Tämä rentouttaa minua paljon enemmän, ja saan aikaan jotain hyödyllistäkin. Enkä usko että kukaan erityisesti kaipaa minun seuraani. Kaverini ovat oppineet että minulta saa parhaiten syvällistä juttuseuraa, bilehiletystä on turha toivoa.

Eikä tässä muuten muuta. Mutta kun. Selkäpiissä on ikävä aavistus että tuolla jossain ulkona on elämä.

Horace Silver - The Tokyo Blues

Biologinen kello oli viikon etuajassa ja herätti minut kahdeksalta aamulla. Ähäkutti, lukioon täytyy vääntää itsensä vääntämään historiaa ja muuta mukavaa vasta viikon kuluttua.

Ajattelin, että jes, tänään saan varmasti aikaan jotain. Yllätys yllätys, tv:stä löytyi ohjelmaa jopa yhteen asti. Sen jälkeen aloin työstämään pianonsoittoa. Tietenkin kun huomenna (jostain syystä keskellä lomaa) pitäisi mennä (klassiselle) pianotunnille, minä soitan vaan jazzia. Siis sitä kappaletta, jonka osaan ja sitä jota harjoittelen.

Tämä Tokyo Blues on se mitä harjoittelen. Se mikä minua on hämmästyttänyt jazzmusiikissa, jota olen kuunnellut puolitoista vuotta ja soitellut sellaisen reilun puoli vuotta, on se, että minä pystyn hyvin soittamaan esim. Horace Silverin kvintetin (miksiköhän yritin kirjoittaa trio?) bravuurinumeroita aivan loistavasti, kun taas klassisen puolella edessäni on (niin halutessani) ainakin vielä viisi vuotta ns. "helpon" materiaalin läpikahlausta, eikä ennen keski-ikää ja klassiselle musiikille täydellistä omistautumista ole mahdollisuuksia niihin kirkkaimpiin helmiin, jos koskaan. Ehkä se virtuoosous tuodaan jazzmusiikissa haluttaess esille sooloissa, mutta niitä pystyy joillain perustiedoilla soittamaan aika hyvin yksinkertaisina ja silti makeen kuuloisina.

Jazzimprovisointihan ei ole mitään puhdasta soitetaan-mitä-mieleen-tulee, tai no käytännössähän siis soittaja improvisoi tyhjästä toimivan melodian, mutta kuitenkin olemassa olevien sointujen ja rytmiikan pohjalle. Lähinnä se vaatii teoreettista tietämystä siitä, mikä nuotti ja rytmi kuulostaa coolilta. Mutta minäkin olen siis tajunnut nämä perusasiat vasta puolisen vuotta sitten, ja silti minulla on ohjelmistossa jo yksi kappale joka saa jo kaikki haukkomaan henkeään, paitsi tietenkin jazzmusiikkiin perehtyneet, jotka hekin kyllä myhäilevät useimmiten tyytyväisesti.

Ja asenne musiikkiin on paljon rennompi kuin klassisessa musiikissa, jossa jokainen äänenpaino on tarkasti määrätty. Tämä ei tarkoita, että jazzmusiikki sohaistaan jotenkin sinne päin, vaan että sitä voi tulkita ja että kappaleesta voi rakentaa sellaisen kuin juuri sinä iltana fiilikset siitä muodostavat.

Ja kuitenkin haastetta on enemmän kuin perussointujen soittamisessa hammondilla.

Tästä saattaa tulla vielä jotain.

PS. Viime perjantaina oli nokialaisen Tampereen yliopiston alaisen psykiatrisen Pitkänniemen sairaalan vaihde yrittänyt soittaa minulle. Kertokaa, jos tiedätte että miksi helvetissä.

Soul Coughing - Unmarked Helicopters

On niin paljon asioita joita minä en ole vielä tehnyt.

Minä en ensinnäkään ole tutustunut kunnolla Soul Coughing - nimiseen bändiin. Yhdistelee wikipedian mukaan jazzia ja hiphoppia indierockkiinsa. Tai siis yhdisteli, 90-luvun ajan. Minulla on vaan tämä yksi hikinen kappale, joka sekin älyttömän hmm sielukas. Se on X-Filesin tribuuttialbumilta, Songs in the key of X. Pitää hankkia niiltä musiikkia heti kun on aikaa taas pyöriä levykaupoissa.

En myöskään ole vieläkään koukuttunut kunnolla X-Filesiin. Tiedän, elän väärällä vuosikymmenellä. Kesällä ehdin katsomaan ensimmäisen tuotantokauden jaksoista puolet, mutta syksyn aikana harvakseltaan. Onneksi subtv korjasi lähetysaikaa inhimillisemmäksi.

En myöskään ole listinyt pikkuveljeäni. Sitä vanhempaa siis. Nytkin se roikkuu tuossa vieressä ja yrittää saada pomotettua minua. Ei onnistu, vaikka se mun pikkusisarille häneltä onnistuukin. Minun täytyy analysoida sitä tilannetta joskus tarkemmin. Kuitenkin, katsoin toissapäivänä Lars von Trierin Dogvillen, ja opin siitä viimeistään sen, mitä Dr Phil tarkoittaa sanomalla, että me opetamme toisille miten meitä kohdellaan (eli siis pikkuveljeni kouluttaminen on vielä hieman kesken). Niin ja senkin että jos haluat kohdella toista huonosti niin kannattaa tarkkailla että toisella ei ole mitään mahdollisuutta kostaa.

En myöskään voisi sanoa että elämässäni olisi joku jota rakastan. Mutta tuntuu myös inhottavalta ajatella, että sellainen täytyisi hankkia. Että sillä ei olisi niin väliä, että kuka se on, kunhan vaan olisi joku. Alan pelkäämään että asia oikeasti on niin. No, tässä on uusi vuosi.

En ole myöskään tehnyt joululoman aikana mitään hyödyllistä. Enkä ole oppinut nauttimaan joutenolosta perheeni seurassa, näiden kaikkien vuosien jälkeenkään.