Mew - Am I Wry? No

Joitain kaljoja juonut ja hieman humalassa oleva mutta silti siististi käyttäytyvä seitsemäntoistavuotias kapitalisti kuulee bileiden stereoista tulevan Mew:n musiikkia ja alkaa vouhottomaan siitä, miten erilaista tämä musiikki on ja miten harmittavaa on ettei hän pääse keikalle. Muut eivät tunnu näkemysten kannalta älyttömän vastaanottavaisilta.

Seitsemäntoistavuotias kapitalisti könyää tai kiipeää yläkertaan kiittämään juhlakalua siitä että oli pistänyt bilelevylle Mewtakin mukaan. Isäntä ilmoittaa tähän, että oli pistänyt ne sinne vaan sen takia että joku niistä kuitenkin pitää. Hän itse ei tätä voi sietää.

Minä asetun samalle kannalle. Totean, ettei tässä nykypäivän Mew:n ja esimerkiksi Coldplayn tyyppisessä brittivaikutteisessa melankolisessa poprockissa ole sikäli mitään vikaa, mutten voi ymmärtää raavaiden miesten laulamista falsetista. Keittäjästä vieraiden viihdyttäjäksi noussut s-päiväsankari nyökkäilee hyväksyvästi. Lisään löylyä pesään toteamalla, että jos se on pakko siltä korkeudelta laulaa niin sitä voisi laulaa yhtä hyvin naiset. Siteeraan sen jälkeen Cityä: "Coldplay on miehille jotka itkevät runkatessaan aamulla." (Tunnen muutaman.)

Lopuksi demonstroin itse falsettilaulantaa tai -kiekumista jolloin kapitalistinpoikanen luovuttaa ja minä voin keskittyä nostamaan asemani seurueen naisten silmissä samalle tasolle mitä se oli ennen keskustelua (miehet eivät vaikuta yllättyneiltä.)