Horace Silver - The Tokyo Blues
Biologinen kello oli viikon etuajassa ja herätti minut kahdeksalta aamulla. Ähäkutti, lukioon täytyy vääntää itsensä vääntämään historiaa ja muuta mukavaa vasta viikon kuluttua.
Ajattelin, että jes, tänään saan varmasti aikaan jotain. Yllätys yllätys, tv:stä löytyi ohjelmaa jopa yhteen asti. Sen jälkeen aloin työstämään pianonsoittoa. Tietenkin kun huomenna (jostain syystä keskellä lomaa) pitäisi mennä (klassiselle) pianotunnille, minä soitan vaan jazzia. Siis sitä kappaletta, jonka osaan ja sitä jota harjoittelen.
Tämä Tokyo Blues on se mitä harjoittelen. Se mikä minua on hämmästyttänyt jazzmusiikissa, jota olen kuunnellut puolitoista vuotta ja soitellut sellaisen reilun puoli vuotta, on se, että minä pystyn hyvin soittamaan esim. Horace Silverin kvintetin (miksiköhän yritin kirjoittaa trio?) bravuurinumeroita aivan loistavasti, kun taas klassisen puolella edessäni on (niin halutessani) ainakin vielä viisi vuotta ns. "helpon" materiaalin läpikahlausta, eikä ennen keski-ikää ja klassiselle musiikille täydellistä omistautumista ole mahdollisuuksia niihin kirkkaimpiin helmiin, jos koskaan. Ehkä se virtuoosous tuodaan jazzmusiikissa haluttaess esille sooloissa, mutta niitä pystyy joillain perustiedoilla soittamaan aika hyvin yksinkertaisina ja silti makeen kuuloisina.
Jazzimprovisointihan ei ole mitään puhdasta soitetaan-mitä-mieleen-tulee, tai no käytännössähän siis soittaja improvisoi tyhjästä toimivan melodian, mutta kuitenkin olemassa olevien sointujen ja rytmiikan pohjalle. Lähinnä se vaatii teoreettista tietämystä siitä, mikä nuotti ja rytmi kuulostaa coolilta. Mutta minäkin olen siis tajunnut nämä perusasiat vasta puolisen vuotta sitten, ja silti minulla on ohjelmistossa jo yksi kappale joka saa jo kaikki haukkomaan henkeään, paitsi tietenkin jazzmusiikkiin perehtyneet, jotka hekin kyllä myhäilevät useimmiten tyytyväisesti.
Ja asenne musiikkiin on paljon rennompi kuin klassisessa musiikissa, jossa jokainen äänenpaino on tarkasti määrätty. Tämä ei tarkoita, että jazzmusiikki sohaistaan jotenkin sinne päin, vaan että sitä voi tulkita ja että kappaleesta voi rakentaa sellaisen kuin juuri sinä iltana fiilikset siitä muodostavat.
Ja kuitenkin haastetta on enemmän kuin perussointujen soittamisessa hammondilla.
Tästä saattaa tulla vielä jotain.
PS. Viime perjantaina oli nokialaisen Tampereen yliopiston alaisen psykiatrisen Pitkänniemen sairaalan vaihde yrittänyt soittaa minulle. Kertokaa, jos tiedätte että miksi helvetissä.
Ajattelin, että jes, tänään saan varmasti aikaan jotain. Yllätys yllätys, tv:stä löytyi ohjelmaa jopa yhteen asti. Sen jälkeen aloin työstämään pianonsoittoa. Tietenkin kun huomenna (jostain syystä keskellä lomaa) pitäisi mennä (klassiselle) pianotunnille, minä soitan vaan jazzia. Siis sitä kappaletta, jonka osaan ja sitä jota harjoittelen.
Tämä Tokyo Blues on se mitä harjoittelen. Se mikä minua on hämmästyttänyt jazzmusiikissa, jota olen kuunnellut puolitoista vuotta ja soitellut sellaisen reilun puoli vuotta, on se, että minä pystyn hyvin soittamaan esim. Horace Silverin kvintetin (miksiköhän yritin kirjoittaa trio?) bravuurinumeroita aivan loistavasti, kun taas klassisen puolella edessäni on (niin halutessani) ainakin vielä viisi vuotta ns. "helpon" materiaalin läpikahlausta, eikä ennen keski-ikää ja klassiselle musiikille täydellistä omistautumista ole mahdollisuuksia niihin kirkkaimpiin helmiin, jos koskaan. Ehkä se virtuoosous tuodaan jazzmusiikissa haluttaess esille sooloissa, mutta niitä pystyy joillain perustiedoilla soittamaan aika hyvin yksinkertaisina ja silti makeen kuuloisina.
Jazzimprovisointihan ei ole mitään puhdasta soitetaan-mitä-mieleen-tulee, tai no käytännössähän siis soittaja improvisoi tyhjästä toimivan melodian, mutta kuitenkin olemassa olevien sointujen ja rytmiikan pohjalle. Lähinnä se vaatii teoreettista tietämystä siitä, mikä nuotti ja rytmi kuulostaa coolilta. Mutta minäkin olen siis tajunnut nämä perusasiat vasta puolisen vuotta sitten, ja silti minulla on ohjelmistossa jo yksi kappale joka saa jo kaikki haukkomaan henkeään, paitsi tietenkin jazzmusiikkiin perehtyneet, jotka hekin kyllä myhäilevät useimmiten tyytyväisesti.
Ja asenne musiikkiin on paljon rennompi kuin klassisessa musiikissa, jossa jokainen äänenpaino on tarkasti määrätty. Tämä ei tarkoita, että jazzmusiikki sohaistaan jotenkin sinne päin, vaan että sitä voi tulkita ja että kappaleesta voi rakentaa sellaisen kuin juuri sinä iltana fiilikset siitä muodostavat.
Ja kuitenkin haastetta on enemmän kuin perussointujen soittamisessa hammondilla.
Tästä saattaa tulla vielä jotain.
PS. Viime perjantaina oli nokialaisen Tampereen yliopiston alaisen psykiatrisen Pitkänniemen sairaalan vaihde yrittänyt soittaa minulle. Kertokaa, jos tiedätte että miksi helvetissä.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home