Samuel Barber - Adagio for Strings

Ensinnäkin, en osaa pistää blogiini linkkejä (neuvoja voisin kyllä ottaa vastaan) joten nyt blogini joudut hakemaan leffoja itse imdbstä. Kirjoja saa kirjakaupoista.

Joulu meni, ja alan vakuuttumaan siitä, että vanhempani vihaavat minua. Kun muut perheenjäseneni saivat lahjaksi lähinnä niitä asioita joita he olivat painoikkaimmin toivoneet joulupukilta niin minä en saanut mitään mitä halusin. Esimerkkeinä otettakoon The Aviator-dvd (yäk hollywoodin täsmänyyhkyleffa, ja kylkiäisinä vielä kaksi kaurismäkeä alelaarista, parempia olisi esim olleet Sideways tai Hawaii, Oslo), Timo K. Mukan surkeimmat teokset yksissä kansissa (vaikka pidänkin Mukasta, olisin halunnut Maa on syntinen laulu+Tabu-yhdistelmäteoksen tai Kyyhkyn ja unikon (tosin jälkimmäistä ei myydä nykyään), jos Juha Itkosen loistavaa Anna minun rakastaa enemmän-teosta ei olisi ollut myynnissä, ja en epäile etteikö olisi ollut), suklaata (yritän epätoivoisesti laihduttaa, siitä lisää myöhemmin) ja gummeruksen keltainen englanti-suomi-englanti-taskusanakirja (okei, tulee käyttöön, mutta olisi saanut divarista parilla eurolla ja tietääkseni vanhemmat eivät antaneet muille pikkusisarilleni opiskeluvälineitä). Itkin viime yönä, nyt tuntuu jo hieman mukavammalta.

Eilen illalla tuli Amelie, jonka katsoin videolta tänä aamuna. Aivan loistava leffa, sai hymyilemään, ja Audrey Tatou on söpö. Musiikki sopi elokuvaan, otsikkona oleva kappalekin löytyy elokuvan äänimaailmasta, tosin en osaa sanoa mistä kohtaa (imdb osaa tosin korvaukseksi kertoa että Samuel Barberin teosta voi kuulla myös esim kasari(hah)sotaklassikossa Platoon).

Tänä iltana tulee myös Tanssii susien kanssa, jonka myös aion katsoa. Lisäksi sain kaveriltani Shakespearen näytelmän Merchant of Venice, joka kannattaa vähintään myös katsoa (filmatisointi pyöri teattereissa kevät-kesällä, Pacino pääosassa). Että en minä kulttuurin puutteeseen näädy. Mutta minulla sentään oli ajatus mukana ostaessani lahjoja perheelleni.

PS. ****SPOILERIVAROITUS****
Tulipahan vaan Ameliesta mieleeni, että miksi moni tekee nykyään niin harvoin romanttisia elokuvia jotka eivät pääty siihen että mies ja nainen saavat toisensa? Kyllä niitäkin on tehty (Casablancasta lisää lähiaikoina) mutta silti esim Ameliessa nimenomaan painotetaan että Amelie haurastuu ja kuihtuu jos ei ota miestä omakseen. Entä sitten tosielämässä? Jos yrityksestä huolimatta ei saa juuri sen hetken suurinta rakkautta? Toki, pitää siirtyä vain eteenpäin. Kyllä minä sen tiedän. Mutta jos katsoo liikaa tällaisia elokuvia niin todellisuus unohtuu herkästi, ja sitä kuvittelee että on olemassa vain yksi rakkaus. Sitten kun siinä joutuu pettymään, niin mitä romanttisten leffojen friikki tekee? (En todellakaan tiedä. Voiko sellaisesta tilanteesta päästä yli?)