The Dave Brubeck Quartet - Take Five

Elämä on ihanaa ja leppoisaa ja maailma hymyilee. Siitäkin huolimatta että joulu lähestyy.

Kieltäydyin tunnustamasta lähestyvää joulua ja vedin kirjastosta mukaani täysin sattumanvaraisesti pari lattarijazzlevyä. Ja tämän Dave Brubeckin nuottikirjan. Yleensä tällä metodilla valitusta kivannimisestä kappaleesta joko pitää tai ei pidä ekan kuuntelukerran jälkeen. Niinkuin muistakin.

Mutta sitä ei odota, että sen sattuisi tuntemaan.

Tämä Take Five on kuitenkin jossain leffassa soinut taustamusiikkina hämyisessä baarissa tai jossain muussa vastaavassa. Äh. Tämähän nyt on hyvin latteaa tekstiä, mutta kappalekin on toisaalta ainakin ensikuuntelemalla lattea. 5 minuutin biisistä puolet on rumpusooloa. Joka ei kaikenlisäksi ole vaan eri komppien kehittelyä ja vaihtelua vaan pitkälti fiilistelyä, Wynton Kellyn pianosoolot Miles Davisin albumilla Kind of Blue. Onneksi en soita rumpuja. Tämä saisi minut varmasti loistokkuudessaan voimaan pahoin.

Blogini, aion kuitenkin tämän biisin treenata menemään pianollani. Osaan toistaseksi soittaa kunnolla yhden jazzbiisin, josta lisää ensi isänpäivänä jos silloinkaan. Mutta. Viisi neljäsosaa-tahtilajissa on sitä jotakin. Varsinkin yhdistettynä brasilialaiseen leppoisaan tunnelmaan. Ja siihen että ihmisille tulee olo, että hei, mähän tunnen tän biisin mitä tuo kaveri vetää.

Parasta tässä postauksessa? Se että se tuli suoraan sydämestäni. Niinkuin sanoin, elämä hymyilee, ja jotain perinteisiä ratkaisuja kaihtavasta luonteestani kertoo se, etten kirjoittanut mistään imelästä rakkauslaulusta, vaikka se olisikin ollut ehkä formaatille (siis "blogille") luonteenomaisempaa.

Blogini, Take Five.

PS. Selvitin asiaa tietenkin vasta jälkeenpäin. Wikipedia antaa ymmärtää, että yksi hyvin todennäköinen mahdollisuus olisi Pleasantville: http://www.imdb.com/title/tt0120789/ . Oli muistaakseni ihan katsomisen arvoinen.