Giuseppe Verdi - Un dì felice, eterea from La Traviata

(Sunnuntai)

Sen ohella että paikkaan pikku hiljaa yleissivistystä dvd:iden muodossa, on minulla joskus aikaa jopa lähteä oikeaan elokuvateatteriin katsomaan uutuuselokuvaa ihan yksikseni. (Toden sanoakseni, minulla on pari lippua jotka menee alle kuukaudessa vanhaksi ja nyt siellä meni jotain katsomisen arvoista. Saan noita sarjalippuja sillä, että perhe menee esim katsomaan harry potterin yhdessä ilman minua ja sen jälkeen kun käyn viikonloppuna Kunnassa sanovat että tossa muuten lippu, käytiin kattomassa potteri, käy säkin kattoo jotain hauskaa, eivätkä tuu ajatelleeks että mä ehkä haluaisin olla niiden mukana.)

Tällä kertaa tuli katottua Woody Allenin (hmm onko hänellä jotenkin uniikki tyyli?) uusin Match Point. Ihan vaan sen takia, koska Allen on kuulemma kova jätkä, elokuvakin oli (siis ennen elokuvaan menoa kuulemma) kova ja siinä näytteli kaiken lisäksi ihanainen ja ainoa elokuvastara jota voisin pitää suoranaisen kauniina, Emily Mortimer (ks. kuva, hei mä opettelin käyttää bloggerin kuva-asetusta!!! ihqq!!!11<3)

Tämän elokuva ansioihin kuuluu myös se että se ottaa huomioon maailman pohjimmaisen absurdiuen ja että se kieroutuu upealla tavalla loppua kohden. Näyttelijäntyö on eleetöntä mutta todellista. Uskottavaa.

Vaikka onkin tunnettua ettei rikkaus tuo onnea, tämä elokuva onnistuu osoittamaan konkreettisesti miten paljon lämpimämpää keskiluokan kuin yläluokan elämä saattaa olla. Ei kovin, mutta ehkä hieman, kerta ei tarvitse elää sosiaalisten paineiden alla. Tosin, ainahan saattaa olla mahdollista että... ei puhuta siitä, jos aiot katsoa elokuvan, blogini. Juonispoilauksilla saattaisin karkoittaa molemmat (2) lukijasi. WANHA. Argh.

James Nesbitt tekee myös laadukkaan sivuroolin, jota voisi verrata vaikka hänen rooliinsa BBC:n minisarjassa Sivustakatsoja. Tai sitten ei.

Kaiken kaikkiaan nautittava elokuva joka päättyy ennalta-arvaamattomasti. Ei kai tän tekijä voi olla amerikkalainen?