The Doors - The End
(Keskiviikko-Torstai ja sunnuntaina pikakelaus)
Rauhallinen metsämaisema. Helikoptereita. Tulta. Savua. Kamera panoroi. Martin Sheenin silmät. Tuuletin. Martin Sheen (eikä roolihahmo) lyö kännipäissään nyrkkinsä peiliin. Kaikkea säestää Doorsin musiikki.
Vahva aloitus Ilmestyskirja.Nytille. Vaikken ymmärtänytkään otsakkeen kirjallisuusviittausta enkä sen koommin elokuvassa kaiketi esiintyneitä T. S. Eliot-viittauksiakaan, Marlon Brando vaikutti minusta hengettömältä ja nukahdin ajaksi 2:15-2:45, oli se kuitenkin katsomisen arvoinen elokuva.
Humanistiystäväni pakotti katsomaan sen. On kyllä ollut tarkoitus katsoa aiemminkin.
Kun ihmisiä surmattiin televisiokameroiden edessä ja playboytyttö valitti eikä kukaan kuunnellut (tähän väliin kirjallisuussivistykseni todistamiseksi sitaatti: "Kun nuori tyttö itkee, eikä kukaan ole kuulemassa, lähteekö siitä ääni?" Johanna Sinisalo, Sankarit) niin sinä aikana minä vaan neuloin pipoa. Kyllä. Minulle tuli viime viikonloppuna tai tätä kirjoitettaessa siis viikko sitten viikonloppuna hirveä halu neuloa pipo.
Kaivoin äitini suuret käsityölehdet esille ja valkkasin siitä sopivan mallin. Sellaisen, jonka kruunaavat tyttömäiset tupsut. Lehden mukaan siis. Mutta tein sinivalkomeleeratusta langasta, niin ne on mielekkäät.
Ennen kuin listaudun Finnish Knit Blogs-listalle (pitää muuten vielä mainita että langan löysin Kristiina S.:n mainostamasta Fiinaneuleesta) mainittakoon vielä se, että elokuva oli kaunis, muttei aivan ehkä masterpiece. Mutta mikä nyt oliskaan. (Mattielokuva?)
Sikäli sääli, että näyttelijä Martin Sheen ei hienon roolinsa jälkeen saanut kunnon roolia ennen West Wingin presidentiyttään. Humanistiystäväni selvensi tilanteen minulle: hänelle kävi kuten kukasenniminytolikaan-LukeSkywalkerille, joka identifioitiin niin rankasti roolinsa ettei hän pystynyt enää uskottavasti näyttelemään muita rooleja. Sääli, sillä siinä rehellinen ja samalla inhimillisen pahalla tavalla syvä näyttelijä.
Ja sitten sain haukut, kun sekoitin The Doorsin ja Dire Straitsin. Väitin Doorsin olevan rautalankamusiikkia. Nyt pitäisi korjata tilanne kuuntelemalla. Kumpaakin.
(Miksi en päättänyt juttua Martinsheen-kappaleen loppuun, ja miksi jatkan sitä edelleen vaikkei ketään, varsinkaan sinua, blogini, kiinnosta?)
Rauhallinen metsämaisema. Helikoptereita. Tulta. Savua. Kamera panoroi. Martin Sheenin silmät. Tuuletin. Martin Sheen (eikä roolihahmo) lyö kännipäissään nyrkkinsä peiliin. Kaikkea säestää Doorsin musiikki.
Vahva aloitus Ilmestyskirja.Nytille. Vaikken ymmärtänytkään otsakkeen kirjallisuusviittausta enkä sen koommin elokuvassa kaiketi esiintyneitä T. S. Eliot-viittauksiakaan, Marlon Brando vaikutti minusta hengettömältä ja nukahdin ajaksi 2:15-2:45, oli se kuitenkin katsomisen arvoinen elokuva.
Humanistiystäväni pakotti katsomaan sen. On kyllä ollut tarkoitus katsoa aiemminkin.
Kun ihmisiä surmattiin televisiokameroiden edessä ja playboytyttö valitti eikä kukaan kuunnellut (tähän väliin kirjallisuussivistykseni todistamiseksi sitaatti: "Kun nuori tyttö itkee, eikä kukaan ole kuulemassa, lähteekö siitä ääni?" Johanna Sinisalo, Sankarit) niin sinä aikana minä vaan neuloin pipoa. Kyllä. Minulle tuli viime viikonloppuna tai tätä kirjoitettaessa siis viikko sitten viikonloppuna hirveä halu neuloa pipo.
Kaivoin äitini suuret käsityölehdet esille ja valkkasin siitä sopivan mallin. Sellaisen, jonka kruunaavat tyttömäiset tupsut. Lehden mukaan siis. Mutta tein sinivalkomeleeratusta langasta, niin ne on mielekkäät.
Ennen kuin listaudun Finnish Knit Blogs-listalle (pitää muuten vielä mainita että langan löysin Kristiina S.:n mainostamasta Fiinaneuleesta) mainittakoon vielä se, että elokuva oli kaunis, muttei aivan ehkä masterpiece. Mutta mikä nyt oliskaan. (Mattielokuva?)
Sikäli sääli, että näyttelijä Martin Sheen ei hienon roolinsa jälkeen saanut kunnon roolia ennen West Wingin presidentiyttään. Humanistiystäväni selvensi tilanteen minulle: hänelle kävi kuten kukasenniminytolikaan-LukeSkywalkerille, joka identifioitiin niin rankasti roolinsa ettei hän pystynyt enää uskottavasti näyttelemään muita rooleja. Sääli, sillä siinä rehellinen ja samalla inhimillisen pahalla tavalla syvä näyttelijä.
Ja sitten sain haukut, kun sekoitin The Doorsin ja Dire Straitsin. Väitin Doorsin olevan rautalankamusiikkia. Nyt pitäisi korjata tilanne kuuntelemalla. Kumpaakin.
(Miksi en päättänyt juttua Martinsheen-kappaleen loppuun, ja miksi jatkan sitä edelleen vaikkei ketään, varsinkaan sinua, blogini, kiinnosta?)
posted by Cane at
21:51
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home