Bodies Without Organs - Conquering America

Ensimmäinen kontaktini Bodies Without Organsiin taisi olla juuri USA:n ainaiseen mollaamisen kyllästymisen jälkeen. Ei oikein fiksu päätös Alexander Bardin juuri silloin mennä ja tunkea yhtyeineen Bettina S.:än (jota katselin, koska luulin sillä tavalla kiinnostuvani ruotsin kielestä) laulamaan ameriikan valloittamisesta. Ei näin, blogini.

Bard oli persoonallisuutena ruudussa mielenkiintoinen, vaikkakin näkyi päältä, että kyseessä on homo. Korjaus nyt: biseksuaali. Mutta poikaystävän kanssa elää kuitenkin. Joten siis, teknisesti ajateltuna...

Lavashow ei kuitenkaan vakuuttanut. Kiiltokuvapoika, ihan ok:n näköinen nainen yksin syntikan takana ja Bard jossain taustalla hytkymässä. Ei saanut oikein mukaan.

Nyt kuitenkin satuin eksymään heidän musiikkinsa pariin uudestaan, ja viimevuotinen Prototype-levy tykittää ihan mukavasti. Sellaista perusjumputusta ja välillä ihan kivoja syntikkamelodioita, ehkä hieman yllätyksetöntä, mutta kuitenkin toimivaa.

Wikipedia määrittelee yhtyeen "puuttuvaksi renkaaksi ABBA:n ja Kraftwerkin välillä." Kraftwerkia on kuultavissa hieman vielä tällä ekalla levyllä. Jos kehitys oliskin mennyt siihen suuntaan.

Mutta ei. Yhtye lyhensi nimensä BWO:ksi (hei, Bodies Without Organs oli tosi kiva nimi!) (niin ja noin yli-iskevä nimi on vaan rahastusta) (ja kuulostaa kaiken lisäksi lähinnä joltain bigband-musiikkia soittavalta harrastelijayhtyeeltä, jonka laulusolisti päättää yrittää matkia Louis Armstrongia mutta päätyy vaan teho-osastolle) niin, siis yhtye julkaisi sitten Halcyon Daysin, joka on harvinaisen yhdentekevää. Ei sen musiikkia voi oikein muuten määritellä. Ehkä yhdentekevää ambienssia luovana joissain yhtätekevissä juhlissa yhtä yhdentekevien ihmisten kanssa yhdentekevien ihmissuhteiden parissa ja yhdentekeviä tunteita mielessään kelatessa menisi, mutta se olisi sangen yhdentekevää.

Bard on sentään filosofian luennoitsijanakin saavuttanut mainetta. Luulisi jonkun niin fiksun jätkän sentään tekevän hieman mielenkiintoisempaa musiikkia. (Äh, tylsä had ominem. Ad hominem. Senat sakasin.)

Ei tässä auta kuin mennä taaksepäin Bardin musiikillisessa menneisyydessä ja yrittää kaivaa jostain Army Of Loversia. Josta en saa käsiin muuta kuin Youtuben huonoresoluutioisia musiikkivideoita. On vaan hieman vaikea bändi näköjään saavutettavaksi, sekä laillisesti että vähemmän sen kirjaimeen luottaen.

Mike Oldfield - Moonlight Shadow

Sain viimeinkin tämän Oldfieldin klassikon hankittua. Aikas pop, mutta kuitenkin toimii, niinkuin kaikki muukin Oldfield.

Tänään oli sitten äidinkielen otsikkoaineen vuoro. Kirjoitin aiheesta 33, jossa tehtävänä oli pohtia, mit päiväkirjojen julkisuus netissä kertoo ajastamme.

Keskustelupalstojen pohjalta voisi todeta, että moni on keskittynyt ihmisten itsetehostukseen, siihen miten halutaan näkyä ja olla persoonia.

Ok. Kyllähän osa tästä hommasta sitäkin on: että juuri minun huoleni ja minun kohdallani erityisesti mielipiteet vaikuttaisivat näiden tekstien lukijoihin. Ja erityisesti tämä pätee julkkiksiin, jotka mainostavat omia palvelujaan netissä, kuten poliitikot pressanvaalien aikaan. Tämä on kuitenkin vain kuunvalon varjo (mikä tapa yhdistää otsikko tekstiin!!!)

Mutta mutta. Tämä on kovin kapea-alainen näkemys blogimaailmaan, ja kertoo mielestäni siitä, ettei oikeasti ole tutustunut muihin kuin Sauli Niinistön blogiin, ja siihenkin kerran. Itse nostin esseessäni näiden ilmiselvien pointtien jälkeen tärkeimmäksi pointiksi blogien yhteisöllisyyden, sen, miten tässä luetaan toisten tekstejä ja saadaan omiakin tekstejä sitä kautta luetuksi. Tällä tavalla syntyy uudenlaista, globaalia vuorovaikutusta, ideoiden nopeata virtausta. Tämä mielestäni on leimallisinta ajallemme.

Ehkä tuo tehtävä oltiin vähän aseteltu niin, että suhtautuisi blogeihin kriittisesti. Onneksi en langennut siihen ansaan.

Kyllä mielestäni L:än olisi mahdollisuus, sen verran paljon itse ilmaisuakin hioin. Tosin aloin pelkäämään, että keskityinkö liikaa bloggaamisen erilaisiin mekanismeihin ja blogin määritelmään. Toisaalta tämä kertoo että tietää aiheesta jotain. Tiedä häntä. E sieltä kuitenkin tulee jo aineistoaineen pohjalta.

Nyt sitten englantia, ensi maanantaina. Ai pahus, matikan kurssikoe vielä torstaina.

Kaivakaa mulle hauta maanantaiksi. Joku sellainen paikka, johon kuu luo varjon kivasti.

Stevie Wonder - Isn't She Lovely

Lee Young-Ae nimittäin.

Käytiin kemistiystäväni kanssa rentoutumassa Rakkautta ja Anarkiaa-filmifestivaalin tunnelmissa Bio Rexin Sympathy for Lady Vengeancen näytöksessä. Hyvin nautittava, vaikkakin erilainen kuin kaksi sitä edeltänyttä kylmää trilleriä. Lämpöä ja tunteita löytyi enemmän kuin juonta, eikä väkivalta ollut niin graafista. (Vaikka sitäkin ois voinut nähdä, vapautuakseen kaikesta murhanhimosta... mutta olkoon.) Suosittelen Park Chan-wookin töitä. Kaikille.

Niin. Tämä siis tässä yo-kirjoitusten lomassa. Nyt siis mennyt ensimmäinen äidinkieli ja filosofia. Toinen äidinkieli huomenna, enkun kirjalliset sitten viikon päästä siitä.

Ja tällä hetkellä tulossa vahva e äidinkielestä, ja filosofiasta taas about 39/36 pistettä. Ihan kivasti. Ehkä. pä.

Ei jaksa tuntea juuri nyt mitään. Muuta kuin tuijottaa Lee Young-Ae:n kasvoja. Kyllä kaukoitäläiset on sitten söpöjä. ^.^

Mamba - Valokuvia

Vanhaa filosofiaa luki
jo Joseph Knechtkin aikoinaan
hegelistä hesseen on lyhyt matka

milloin loppuvat nämä ajatuksien irvikuvat
nämä ihmismielen omista käsitteistään tekemät
kultaiset vasikat

kaikki yrittävät olla toisiaan parempia
juuri minun teoriani on oikea
oikeassa oli vain Bradbury

silti minä pidän tästä
miten minä keksin vasta-argumentteja solipsismia vastaan
ja yhdistelen tietoani psykologiaan

nähdä koko kuva
elää kaikki hetket sisällään jotka Platon eli
kauniiden poikien katselemista lukuunottamatta

oppiainerajat ylittäviä tehtäviä
tradition tuntemista
argumentoinnin osaamista

ettei sortuisi ad hominem-argumenttiin
ettei ymmärtäisi Spinozaa väärin
ettei sensori saisi käyttää punakynäänsä

Kaikki ihmiset ovat erehtyväisiä
Kaikki YTL:n sensorit ovat ihmisiä
Siis: Kaikki YTL:n sensorit ovat erehtyväisiä

haasteen ottaa vastaan mielellään
masokisti kun on
ja toivoo ettei Derrida huomaa

"Weird Al" Yankovic - Amish Paradise

Tähän sitä sitten ollaan tultu. Katselin eilisyönä Youtubesta amerikkalaisen huumorimuusikko Weird Alin tuotantoa.

Ette takuulla arvaa missä kahdessa lähteessä olin hänestä kuullut ennen kuin jostain sain nyt sytykkeen tutustua hänen tuotantoonsa tarkemmin.

1) Mies ja alaston ase -sarjan jossain elokuvassa tämä jätkä tulee samalla koneella kuin Leslie Nilsenin esittämä turhamainen poliisi. Perillä odottaa punainen matto - Yankovicille.

2) Florence Hendersonista tehtyä dokumenttia katsoin taannoin. Sellaisen yhdysvaltaisen komediasarjan kuin Brady Bunch yksi alkuperäisnäyttelijätär. Hänen myöhemmän uransa tärkein kohokohta oli esittää roolia Yankovicin puheessa olevassa "Amish Paradise"-videossa.

Tämähän on parodia Coolion iki-ihqsta Gangsta's paradisesta. Jonka senkin katsoin jossain välissä Youtubesta. Henderson taas parodioi videossa Michelle Pfeifferia.

Huumori toimii monella tasolla. Ensinnäkin amish-yhteisö on ulkopuolisista teknologian vieroksumisineen ja muineen sinänsä jo huvittava. Rap-musiikin ja joidenkin eleiden liittäminen tähän tekee sekä tilanteesta absurdimman että osoittaa rapin omituisuuksia. Lisäksi puhtaan visuaalisia gägejä, Buster Keaton-kunnianosoituksista lähtien, löytyy läjäpäin.

Vai mikä sen hauskempaa kuin nuoret amish-pojat tutkailemassa amishien pornolehteä. Keskisivun tyttö paljastaa hameensa alta toisen jalkansa hieman polven alapuolelle. (Kunpa sitä itsekin voisi tyytyä noin vähään...)

Lisäksi musiikki toimii. Se on jotenkin kevyempää kuin alkuperäinen versio, ja silti groovaa ja rimmaa mukavasti. Kestää. Ja kestää. Ja kestää.

Pitää tututututustua Yankovicin tuotantoon tarkemmin. Erityisesti hänen polkkiinsa.