k. d. lang - Sweet Little Cherokee

As a twenty-year-old person, I... I find it very hard to dream, to be naive and free-spirited and let the world fuck you, after reading texts like this. Because what Nathan does here isn't anything new: he basically says that everybody is a fuck-up in this part of his life, and in the same way, although everybody wants to be seen as a risk-taker, as a person that doesn't follow the stream. And then he tries to say, that one shouldn't listen to him, but make one's own mistakes, etc.

Why should I do so, when I can instead learn by reading about millions of people who today in the western world have just experienced the same basic things? I understand, it's part of life, and it's not something you shouldn't enjoy if you can: I'm fairly certain that you shall lead a happy life this way.

I don't have any desire to make the same mistakes that everybody makes. What does that entail? Minimal social life, minimal contact with other people, minimal sense of purpose, minimal reason to do things. (You see why these kinds of oratoriums end in trying to re-affirm the meaningfulness of being young.) 20 years, and my life is already over. I try and do stupid things, but I'm not brave enough. I don't think that I have anything to gain.

Maybe I will like myself better after twent years more. When I can allow myself to progress to that plane of misanthropy where I shall meet Mr. Rabin and all of my dear, dear friends, once again.

Paras vastaus:

Kid, I can only offer these pithy words of advice: try to get laid. No, really. That sounds like a glib dismissal, but I am quite serious. The only things worth learning at that age, good and bad alike, can be learned by doing your damnedest to get some ass. You don't necessarily have to do a wealth of things that make you uncomfortable, but it will take you just far enough outside your comfort zone to prove worthwhile.

If you succeed, you get ass. And ass...is good. And if you don't...well, you will almost certainly learn something from the experience that will benefit you for many years to come. And unlike just sitting around being a fuck-off with a bunch of other similarly awkward people in a common room somewhere, it won't make you feel like a total failure. You just sort of think, "Hmmm. Well that didn't work at all", and move on to the next one. And lest anyone think of it as an empty, trivial pursuit, remember: if you score, it's a damned sight more personally fulfilling and, possibly, advantageous for the species as a whole than locking yourself in a small dark room and listening to Pavement all fucking night.

All it takes is one, *one* unexpectedly wonderful human connection to make you feel a thousand times better about yourself, and about humanity as a whole. And if he/she turns out to be a psycho, fuck 'em, because they will be but one of literally billions upon billions of possibilities. Enjoy your youth, grasshopper. You'll miss it when it's gone, believe me.

Toinen samankaltainen:

risin, could you please extend that age limit to 28. I'm 28 and I want things to start getting good again real quick.

And yeah, I think the very fact that you're confused about this subject means that you'll turn out pretty well once you figure it out. It isn't quite as simple as Captain Ron puts it, but by "gettin' laid" he means put yourself out there. Your experiences as a confused 20-year old may not be unique in the scheme of things, but by experiencing you gain more confidence in your place in the world. Having that trust in yourself and the world will lead to experiences you can't even imagine yet.

I know a kid - 18 years old and just graduated from High School who has decided to put it all on the line and hang out with Improv groups in my town. The kid is pretty damn raw but I tell you he gets nothing but respect from the improvisers in their 20's and 30's. By the time he's 30 the kid'll probably own the planet.

Eräs lisähuomautus ensimmäiseen vastaukseen:

I also endorse the Captain's line with slight modification. Somewhere out there is someone you will find really cool and hot. Try to find him or her- you may end up finding them totally uninteresting after three months but those three months will be pretty cool. And even if it ends up being unrequited, it will inspire you to do stupid and adventurous stuff or at least get in better shape as you burn off your sexual frustration.

Irtolaineja lopuista:

Is [Cane] the girl from "Graveyard Girl"?

I've been to some Improv shows...those people aren't owning anything.

It's hard to suddenly go from partying all the time in an awesome college town to working all week as a receptionist, hanging out all night and weekend with your cats, and trying to mentally prepare yourself for the fact that a human being is growing inside your fucking abdomen that you will be completely responsible for. Post college life is a big fucking reality check.

if we could all get stronger and more vigorous with age, straight Benjamin Button style, we might be in a position to enjoy our bodies a little more.

Jesus Christ is everyone on this site trying to make it as a comedian?



Ja sitten minä pohdin että olisiko tällaisen copy-pasteemisen jälkeen mahdollista jäljittää. En usko. Toiseen suuntaan ehkä, ehkä ei. No, älä panikoi. Huomenna Crash, The. Kaveri soitti, oli unohtanut ostaa mulle lipun, että jos voisin ostaa itse, kerta hänellä ei ole accessia verkkopankkiin. Ei saa itseään tuntemaan erityisen tervetulleeksi se. Hyvin se menee.

(Ja haluan kuitenkin muistaa tämän. Haluan muistaa niin harvoja asioita.)

Freud, Marx, Engels & Jung - En koskaan mene sänkyyn tyhjän pullon kanssa.

Koska taide perustuu aina siihen elettyyn virheettömyyteen ja siihen havaintoon että me kiellämme itseltämme todellisuuden.

Camus’n epäonnistuminen: hän katsoo sitä suoraan. Ehkä välillä myös Lovecraftin.

Taide toimii niin kauan kuin saamme vilkaistua todellisuutta silmäkulmastamme ja sitten kuitenkin vakuutettua itsellemme, että kaikki on kunnossa, että kaikki on hyvin.

(Johan mun tisseille nauraa pikkulapsetkin).

Isobel Campbell - The Cat's Pyjamas

Tiedätsä mikä on mun mielestä säälittävin näky tässä maailmassa? Se on kissa, jota ulkoilutetaan keskellä lähiötä, valjaissa.

Siis en mä nyt eläinten ohjailemista vastaan siis noin niinku periaateessa oo, mitään vapauttakaa eläimet-järjestö puuhaa vapaa-aikanani. Ja kyllähän kissallekin pitää näyttää että kuka se on se boss, että se ei nyt ihan missä tahansa juoksentele ja ketä tahansa kollia pääse naimaan.

Muta valjaat onkin eri juttu. Ja siis taas, eihän nekään nyt noin niinkun periaatteessa huono asia oo siis esmerkiksiähn koira kantaa niitä hyvin. On niinku ei oliskaan mitään valjaita tai talutushihnoja, että kyllähän tässäkin nyt pystyy seikkailee, vuh vuh ja siinähän on naapurin musti, vähän kisailua ja silleen.

Mutta kissa sitten: siitä näkee ensimmäisenä ne valjaat. Niin epäluonetavasti sille on tungettu ne raajat retkottamaan levälleen, jotta se kato vois seurata nöyristelevästi emäntäänsä. Sen silmistä on kaikki toivo jo kadonnut, ja sitä myöte elämänilo. Jos sille antais leipäveitsen niin se takuulla viiltäs kurkkunsa siihen. On se surkea näky.

Boards of Canada - Devil is in the details

Etsiä totuutta. Niin käsketään, sanotaan, halutaan uskotella elämän tarkoitukseksi.

Ei näin.

Elämän ydintä, suurinta totuutta ei ole tarkoitus paljastaa. Haluaisitko sinä kaivautua maan ytimeen ja päästää kaiken siellä vellovan magnan valumaan maan päälle?

Parempi vain keskittyä siihen pintaan. Ehkä vähän syvemmälle, ja joku voi kurkata mitä siellä on. Ja meidän muiden tukea häntä sen jälkeen.

Sillä todellisuuden ytimessä ei ole aurinko. Vaan pimeys.

Kate Bush - Suspended in Gaffa

Porvarihallituksen kunniaksi mediakritiikkiä.

Seppälä on ihastuttanut viime aikoina värväämällä mainoksiinsa kalliiden ja nirsojen supermallien sijasta ihan tavallisia ihmisiä, jotka tosin näyttävät huomattavan paljon kauniimmilta kuin tavalliset ihmiset. Se on sitä kameran linssin taikaa, joka ei koskaan tavoita minua, blogini.

No ok, kyllähän ne nyt hieman terveemmiltä näyttävät kuin ne anorektikot jotka ovat karanneet (vai tulevat karkaamaan?) ranskalaisesta pehmopornoelokuvasta. Itse asiassa näyttävät vartalostaan vielä yhtä paljon mainoksissakin.

Mutta nyt on Seppälä päättänyt alkaa kultivoittaa elämänhaluista mainontaansa ja kehottaa "hankkiutumaan eroon omasta hiirulaisesta". Tai jotain. Mainoksissa on näitä omien elämiensä supermallia kahtena. He ovat toisaalta kyyryssä, harmaissa, huomaamattomissa vaatteissa, ja toisaalta työntävät tätä persoonansa pois hehkuen kaikissa Seppälän kevätmalliston väreissä.

Mikäs sen parempi tapa parantaa omaa väriloistoaan ja leikkauttaa hiirenkorvansa kuin käydä kuluttamassa pari kymppiä Seppälän valikoimiin, ellei sitten halua alkaa niittämään pujoa, joka kohta on jo hiirenkorvilla. No, on se joka tapauksessa parempi tapa kuin kuluttaa se pari kymppiä aamutuimaan RAY:n Red Dog-pöydässä. Mutta takaisin asiaan, blogini.

Nyt on käynyt niin, että minulla on sangen erikoinen naismaku. Ja sattuu olemaan niin että minä jostain kumman syystä pidän hiirulaisista. Siis naisista. Sellaisista söpön pienistä, aroista, jotka voi ottaa kämmenelle ja vain halata. Että ei tarvitse räiskyä, näkyä, roihuta ja palaa loppuun. Siksi olen vähintäänkin hurjissani Seppälän viimeaikaisista toimenpiteistä maamme hiirulaisväestöä kohtaan. Ja pelkään, etten ole yksin.

Ja vielä lisäksi: haluammeko me kaikki todellakin olla koko ajan räiskyviä, kaikkien nähtävillä, huomion keskipisteenä? (Ja mitä vielä enemmän, Seppälän vaatteissa?!?) Mutta siis, emmekö me kaikki halua ainakin välillä olla hiirulaisia? Aina vähän arkoja, vähän hiljaisia, nöyriä? Edes silloin tällöin?

Älkää siis soittako tuholaistorjujaa hankkiutumaan eroon hiirulaisistanne. Tämän mainoskampanjaskandaalin rinnalla Oiva Lohtander & SAK tuntuvat ... no, hiirulaisilta.

Safri Duo - Everything Epilogue

Yritin viimein alkaa katsomaan Steven Spielbergin elokuvaa Münchenin kidnappausdraamasta ja sen jälkiseuraamuksista. En kuitenkaan päässyt alkutekstejä pidemmälle, ennen kuin minulle kerrottiin, että "inspired by real events".

Miksi tämä kerrotaan? Mitä lisäarvoa todellisuuspohja antaa, kun kyseessä on kuitenkin tarina?

Dokumentit eivät nauti kovinkaan laajaa suosiota, koska todellinen elämä on kuitenkin loppujen lopuksi melko tylsää siihen nähden, minkälaisia uhkia ja mahdollisuuksia pystymme kuvittelemaan. Toki joillekin saattaa olla järkyttävää tiettyjen organisaatioiden olemassaolo, mutta so what? Maailma on korruptoitunut ja ilkeä paikka.

Totuus on tarua ihmeellisempää, maailma on joskus julmempi ja kauniimpi paikka kuin kykenemme kuvittelemaan. Mutta mitä edes ovat ne oikeat tapahtumat, joihin München [mynjhhsien] perustuu? Entä jos Berkeley oli oikeassa: vain aistihavainnot ja niitä hallitseva minä on totta? Silloin elokuva on yhtä totta kuin se, mitä oikeasti tapahtui. Ja ennen kaikkea todellisemman tuntuista.

Jotta elämästä saisi kiinnostavan tarinan on siitä karsittava roimasti luppoaikaa ja turhaa paskanjauhantaa, small talkia pois. Minun koko lukio-ajastani (joka nyt kai sitten abiristeilyeskapismipaskan jälkeen kai on ohi?) saisi ehkä varttitunnin pituisen lyhytelokuvan, joka juuri ja juuri pystyisi pitämään katsojansa hyppysissä.

Ehkä suurin ongelma todellisuudessa, ja miksi sen kertominen tarinanmuodossa kiehtoo, on se, että harvoin saamme kaikkeen vastauksia. Miksi tuo tyttö katsoi noin, mitä tuon jätkän päässä liikkui, kuin se noin teki? Sellaiset tarinathan ovatkin inhoittavimpia, jotka eivät tätä vastausta tarjoile, tyyliin Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides. Tapahtumat on selvillä, motiivit ei. Tarina antaa tositapahtumille selityksen, ehkä myös inhimillisen näkökulman, subjektiivisen kertojan.

Ja jos joku tulee sanomaan, etteivät ne tapahtumat nyt ihan noin menneet, itse asiassa oli aika tylsää ja rutiininomaista, niin kuka sitä uskoo? Paljon mukavampaa on kytkeytyä kauniiseen valheeseen, tarinaan joka on lumoavampi kuin oikea tylsä jokapäiväinen paskankuohinta.

Anteeksi, blogini, että tässä(kään) postauksessa ei ollut punaista lankaa. Mutta tältä ajatukset näyttävät, kun ne tarjoillaan raakana, kuin elämä. Ilman turhaa hiontaa ja editointia.

System of a Down - Needles

"I cannot disguise
All the stomach pains
And the walking of the canes
When you do come out
And you whisper up to me
In your life of tragedy"

Ai niin, cane tarkoittaa englanniksi myös kävelykeppiä. Sellainen tämä nettialiakseni minulle on, kun kirjoittaminen sujuu. Muuten lähinnä rullatuoli, josta puuttuu pyörä.

Yksi asia mistä voi olla varma elämässä: se yllättää aina. Tiistaista asti minun olisi pitänyt lukea neuropsykologiaa. Tulos: pyörin tiistain kaupungilla ja messengerissä, keskiviikon ja torstain nukun. Nyt yksi yö aikaa lukea aivotoimintaa.

Varsinainen tragedia. Mielenkiintoinen aihe, johon ei aikaa syventyä, vaan pitäisi teho-opiskella. Ei näin.

Wikipedia sanoo tragediasta: "In general usage a tragedy is a play, movie or sometimes a real world event with a sad outcome. [Aristoteles seiz] it is a form of drama characterized by seriousness and dignity, and involving a great person whose downfall is brought about by either a character flaw or a conflict with some higher power such as the law, the gods, fate, or society. It should be noted, however, that the definition of tragedy that Aristotle puts forward merely requires a reversal of fortune from bad to good (as in the Eumenides) or good to bad (as in Oedipus Rex)."

No, eipä tuosta tullut hullua hurskaammaksi. Joku on sanonut että tragedia päättyy aina kuolemaan, ja komedia avioliittoon. Joku taas on väittänyt, että tragedia on joutua katsomaan Idolsia. Okei, minä.

Silti haluaisin tässä yhteydessä esittää, blogini, että tragedian ydin on lopputuloksen ennaltamääräytyvyydessä. Siinä, että heti alussa voidaan nähdä ne voimat, jotka aiheuttavat tämän keskushahmon väistämättömän huonon onnen. Oidipuksen kohtalo ennustetaan jo tarun alussa, oidipuksen ollessa vielä vauva. Loppu on kertomusta siitä, miten omituista reittiä lopputulokseen, eli siihen että Oidipus tappaa isänsä ja nai äitiään, päädytään.

Ja kun joutuu katsomaan Idolssia, niin hulluksihan siinä tulee. Tai ainakin surulliseksi.

Tragedia on siis tarina, jonka lopputulema tiedetään ennalta. Ja elämä yllättää aina.

Ja siksi elämä ei ole tragedia.

Raptori - Oi Beibi

Onko olemassa parempaa tapaa muuttua täysi-ikäiseksi kuin kirjoittaa postaus sinuun, blogini?

Ja niinkuin moni muukin ennen minua, olen havahtunut siihen, kuinka sisällyksetöntä tämä täysi-ikäisyys loppujen lopuksi on. Alko ei ole vielä auki enkä sitä tule käyttämään muutenkaan, ajokorttiin menee vielä kuukausi.

Mikä se on se vastuullisuuden pyhä liekki joka kehooni on nyt laskeutuva? Minkä vuoksi minä olen nyt yhtäkkiä kykenevä ottamaan vastuun omista teoistani enkä ollut sitä esimerkiksi kuukausi sitten? En minä vieläkään osaa mitään, ja kaiken.

Päivän ohjelmassa on ensin lyhyt pistäytyminen maistraatissa (kirkosta eroaminen), sitten koulua, työhaastattelu ja Kuntaan syömään ravintolaan. Ihan jees, en halua enempää melua täysi-ikäisyydestäni pitää. Olen yrittänyt olla hiljaa asiasta koulussa, tai sitten saa koko ajan pelätä kun kaikki haluu mennä juhlimaan jonnekin. Ei jaksa nyt, sori.

Täysi-ikäisyys on vaan valtion luoma myytti, jota se tarvitsee voidaakseen luoda jonkinlaisen vedenjakajan jotain varten, joka ei toimi. Ihan vaan ärsyttääkseni ihmistä, joka keksi rinnastaa ihmisen iän ja vastuullisuuden ehdottomasti, kuuntelen Raptorin Oi Beibiä, josta ei tietenkään vastuullisena aikuisena saisi pitää, eihän siinä ole kuin nerokasta riimittelyä, tehokasta puberteettipojan mielenmaiseman kuvausta ja kunnioitettavaa piittaamattomuutta sosiaalisista normistoista.

Mamba - Valokuvia

Vanhaa filosofiaa luki
jo Joseph Knechtkin aikoinaan
hegelistä hesseen on lyhyt matka

milloin loppuvat nämä ajatuksien irvikuvat
nämä ihmismielen omista käsitteistään tekemät
kultaiset vasikat

kaikki yrittävät olla toisiaan parempia
juuri minun teoriani on oikea
oikeassa oli vain Bradbury

silti minä pidän tästä
miten minä keksin vasta-argumentteja solipsismia vastaan
ja yhdistelen tietoani psykologiaan

nähdä koko kuva
elää kaikki hetket sisällään jotka Platon eli
kauniiden poikien katselemista lukuunottamatta

oppiainerajat ylittäviä tehtäviä
tradition tuntemista
argumentoinnin osaamista

ettei sortuisi ad hominem-argumenttiin
ettei ymmärtäisi Spinozaa väärin
ettei sensori saisi käyttää punakynäänsä

Kaikki ihmiset ovat erehtyväisiä
Kaikki YTL:n sensorit ovat ihmisiä
Siis: Kaikki YTL:n sensorit ovat erehtyväisiä

haasteen ottaa vastaan mielellään
masokisti kun on
ja toivoo ettei Derrida huomaa

Bruce Springsteen - Atlantic City

Tulipa tässä jokapäiväisen elämän viiston harmaassa infotulvassa vastaan seuraavanlainen sitaatti:

"Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan arkuus". Ja näin on väittänyt Markku Envall.

Hyväksyn tästä varauksetta ensimmäiset viisi sanaa. Rakkauden vastakohta ei todellakaan ole viha. Päinvastoin, nämä tunteet tuntuvat kumpuavan samasta alkulähteestä, mikä se sitten onkaan. Tuntuu ettei sellaista henkilötä osaa kunnolla vihata jota ei ole ainakaan joskus rakastunut. Molemmat ovat vahvoja tunteita, joita pitää saada, jotta jaksaa elää. Tai ainakin toista. Yleistys, tiedetään, mutta ymmärrätte kai, kuinka helppoa sitä on alkaa etsiä tyydytystä vihasta, kun ei saa rakkautta.

Ja millaista onkaan se viha jota tuntea entisiä ihastuksia/rakastuksia kohtaan. Puhdistavaa, ihanaa. Saa ajatella vapaasti mitä mielikuvituksellisempia tekoja, joita tällaiselle tekisi. Eikä tarvitse toteuttaa niitä.

(Pikkuvinkki: ei kannata jäädä jauhamaan sitä tunnetta koko loppuelämäksi, vaan etsiä, edes vaihteen vuoksi, uusia vihan kohteita.)

Mutta että arkuus olisi rakkauden vastakohta? Ymmärrän, mitä Envall tällä hakee. Sen sijaan että arasti kyhjöttäisimme täällä bloggerin nurkassa, blogini, pitäisi meidän ennakkoluulottomasti heittäytyä rakkauden ihmemaahan, vaikka siinä saisimmekin turpiimme. Rakkaus on uhkapeliä, jossa joskus saattaa onnistaa. Tosin vaikuttaa siltä, että talo voittaa aina. Toki sitä haluaa kokeilla. Jos ei tarvitsisikaan vihata.

Envallin ajatelma sisältää kuitenkin järkyttävän mahdollisuuden väärinymmärtämiseen. Varsinkin näin miehisestä näkökulmasta tulee mieleen se, ettei rakkautta ole mahdollista saada jos on vähänkään arka. Kyllähän Juhani Aho tiesi jo Helsinkiin-teoksessa kertoa, että jos haluaa hurmata naiset niin ne pitää itsevarmasti ottaa ja olla kun olisi ihan sama onko ne siinä vai ei. Sama näkyy jo Sinkkuelämää-sarjassa, joka muuten on muuten loistava sarja, jossa kaikki miehet, josko naisetkin, ovat useimmiten itsevarmoja jotka tietävät mitä haluavat. Mirandan se mies taisi olla yksi harvoista poikkeuksista, ja se toimii vain koska Mirandalla itsellään on niin vahva itsetunto. Eivätkö naiset todellakaan kaipaa sielukkaita ja ihania miehiä. (Alan kuulostaa ihan Lord Boredomilta.)

Toisaalta, emmekö me rakkaudessa nimenomaan hae helpotusta tältä yhteiskunnan paineelta olla kova? Tilaisuutta paljastaa herkimmän puolensa ja olla hiljaa ihanalla tavalla. Olla arka. Sellaisia me kaikki kuitenkin pohjilta haluamme olla, ja sellaisina saada hieman hellyyttä osaksemme.