Pink Floyd - Comfortably Numb

Minä itkin tänään.

Älä nyt, blogini, kuitenkaan huolestu. Kyseessä ei ollut mitään vakavaa. Satuin vaan pitkästä aikaa kokkaamaan. Ja lempivihannekseni on sipuli. Tungen sitä melkein joka ruokaan. Sen lisäkkeeksi pistin possunsuikaleita (puoleen hintaan eli eurolla 400 g alepasta viimeisenä myyntipäivänä) sekä mangokastiketta (lidlin uutuus, euron myös) sekä riisiä (2 pkt 2 e! (lidl)). Syön mielelläni hyvin, mutten mielelläni tuhlaa rahaa.

Mutta asiaan. En muista itkeneeni pitkään aikaan, ennen tämänpäiväistä sipulinpilkkomissessiota. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin tunteeton. Olen tuntenut viime aikoina hyvinkin vahvasti. Väsymystä, yhteyttä maailman kanssa, inhimillisyyttä toisissa ihmisissä. Elämääni mahtuu toki myös jaksoja jolloin tuntuu siltä ettei mikään tunnu missään. Ettei mikään liikauta.

Se on, kuten Comfortably Numbkin osoittaa, aika karmeata. Mutta sitä ei tunteettomana huomaa. Onneksi ne ajat kuluvat yleensä nopeasti pois. Miltä tuntuisikaan elämä ilman tunteita päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Tunne ei ehkä ole enempää kuin viettijärjestelmämme hienostunein osa. Mutta sellaisenaan se täytynee hyväksyä.

Comfortably Numbin "potilas" (muuten hieman ennen In The Fleshin tapahtumia) ei tunne mitään, mitä nyt välitöntä kipua lääkärin piikistä. Kun paskaa on satanut niskaan liikaa, sitä eristäytyy herkästi ulkomaailmasta. Tila saattaa tuntua aluksi hyvältä, mutta kohta sitä tajuaa ettei tunne mitään. Eikä sitten jaksa tehdäkään mitään. Ja näin kauan minun tunteeni pysyivät erossa Floydista. Analysoin vielä myöhemmin koko levyn. Jos et blogini kestä odotusta, niin lue hyvä analyysi tästä: http://home.mchsi.com/~ttint/ .

Opiskelen lukiossa, ja koeviikko on juuri kesken. Juuri eilen eräs ystäväni huomautti, kuinka paljon hyötyä tunteettomuudesta on koeviikolla. Se on niin totta. Analyyttinen näkökulma ei pidä tunteista. Tämä oli latteaa, mutta pakko oli sanoa. Tunteista on ollut minulle juuri viime päivinä hieman haittaa, kokeiden suhteen.

Pahoittelen. Minun pitää nyt mennä tuntemaan lisää (mahani on jo täynnä).

R.E.M - Losing My Religion

Niin, puhuin edellisessä postauksessani hyvin hämärästi "musiikillisesta projektistani". Kyseessä oli musikaali, jossa soitin syntikkaa. Korg LE. Se on upea "normaaliksi" syntikaksi.

Musikaalin tekeminen oli hauskaa, ja ainakin rytmitajuni kehittyi. Suosittelen. Mutta suurin vika tässä niinkuin muissakin musikaaleissa oli se ettei siinä ollut syvyyttä nimeksikään. Siis juonessa. Puolet juonenkäänteistä riittyi jotenkin rakkauteen. Minulla ei ole mitään rakkautta vastaan, blogini, mutta sen yltiöpinnallista esittämistä vastaan kyllä.

Sen takia yritän sanoa nyt jotain syvällistä rakkaudesta.

Uskonsa menettäminen laulun nimikkeenä kuulostaa hyvinkin provosoivalta, ja olin kyseisen nimen kuullessani hyvinkin mielissäni. Kuunnellessani kappaletta ensimmäisiä kertoja tulkitsin sen kertovan uskonnon menettämisestä. Mielipiteeni, jotka edellisessä postauksessani lauoin, eivät aina ole olleet tuon suuntaisia, ja kappale tuntui antavan minulle samaistumisen kohteen.

Sitten sain tietää että tämä kappale kertookin rakkaudesta. Että se olisi jonkinnäköinen tribuutti The Policen Every Breath You Take-kappaleelle. Että vokalistin ja biisintekijän rakkaudenkohde löytyisi yhtyeen aiemmasta musiikkivideosta. Ja yhtäkkiä kappale syntyi uudestaan. Se oli edelleen samaistumisen kohde, mutta nyt rakkaustuskissa.

Joka tapauksessa, kappale on ihana. Mielestäni on tämän biisin suoranaista raiskaamista kiistellä siitä, puhutaanko siinä uskontonsa vai rakkautensa menettämisestä (joku argumentoi, että se kertoo omaan homoseksuaalisuutensa heräämisestä, mutta ehkä emme, blogini, ota sitä vakavasti). Että menettääkö laulaja tässä kappaleessa tyttönsä vai jumalansa.

Argumentointi on turhaa. Kyseessä on sama tunne.

(Jos minä nyt voin rakkaudesta mitään sanoa.)

Laika & The Cosmonauts - Look! No Head!

Blogini, nyt on ohi eräs pitempikestoinen musiikillinen projektini. Mieleni ei ole vielä tyhjentynyt sen takia, mutta mieleni valtasi eräs asia jonka haluaisin sinulle kertoa. Sitä ennen sinun on kuitenkin ymmärrettävä eräs maailmankatsomuksellinen kantani.

Minä nimittäin uskon, että maailmankaikkeus on pohjimmiltaan absurdi. Elomme on sattumanvaraista. Ykkönen vai nolla, sattumaa. Tämä ei tarkoita käytännön elämässäni hirveästi mitään: asiat kuitenkin ovat näin, vaikka se onkin sattumaa, että ne olisivat niin. Esimerkiksi, puhuttaessa vihasta, on pohjimmiltaan sattumaa, että mulla on sellainen tunne. Ei ole erityistä perustavanlaatuista syytä, miksi sellainen tunne on ihmiselle kehittynyt, vaikka psykologi voi jotain arvauksiakin heittää, tai vastatakin vielä minuakin tyydyttävästi. Aina voidaan kuitenkin kysyä uusi miksikysymys. Minun on kuitenkin elettävä vihani kanssa tai purkaa se, vaikka sen olemassaolo onkin sattumaa.

Tässä meni Akvinolainen harhaan. Hän havaitsi kyllä tämän sattumanvaraisuuden, mutta ei suostunut kuitenkaan hyväksymään sitä. Hän ei hyväksynyt sitä, että voisi olla mahdollista, ettei hän olisi olemassa, vaan hän väitti, että kyllä tässä kaikessa täytyy olla jokin järki. Eli Jumala. Jonka olemassaolo ei riipu muusta.

Look! No Head! on lähes ainoa kosmonauttien biisi, joka sisältää muutakin kuin surfinstrumentaalia. Se on suhteellisen aggressiivinen, siinä ei ole selkeätä rakennetta ja väliin huudellaan jotenkin epäloogisesti jotain tyyliin "No head!". Kappaleella on kuitenkin loppu, mutta kappale ei sitä itse huomaa. Vaan porskuttaa täysillä loppuun asti eteenpäin. Kappale on koko ajan olemassa ja on uljas. Mutta koska sen rakenne on sattumanvarainen, täytyy sen olemassaolonkin olla. Avaruudenmatkaajat olisivat voineet yhtä hyvin voineet säveltää jonkin toisenkin kappaleen, todeta ettei tosta kuitenkaan kukaan pidä.

(Tätä voi soveltaa myös sellaiseen asiaan kuin elämä. Saat käyttää ideaa vapaasti, hyvä blogini.)

Ja kun lisätään hienot kitara- ja rumpurytmiikan yhteensovitukset niin minä tunnen olevani suuremmin yhtä maailman kanssa. Paljon enemmän kuin kuunnellessani virrenveisantaa tai Juha Tapiota.

Pink Floyd - In The Flesh

Olipa kerran stressi.

Stressi on psykologinen mielentila, joka saa ihmisen ajamaan kehonsa äärirajoille. Se ei ole lähtökohtaisesti epäsuotuisa olotila, vaan se pikemminkin saa ihmisen virittimään aistinsa tarkemmiksi ja kehonsa kestävämmäksi ja valmiimmaksi. Minä pidän siitä. Mutta en siitä, kun se pitkittyy liikaa. Asiat kasaantuvat päälle. Niin paljon tekemistä, ettei jaksa tehdä mitään. Kymmenen asiaa yhtäaikaa. Pitää hankkia uusi pari käsivarsia.

Sitä tekee oman aikansa. Ja nyt sinä oletat, arvon blogini, että seuraavaksi kerron burn outistani. Ei suinkaan. Tässä vaiheessa minä olenkin yhtäkkiä tehnyt kaiken.

Tulee tyhjä olo. Onneksi televisiosta tulee Jim Carreyn tähdittämä The Truman Show. Maailmankaikkeuden paras elokuva. Niin hyvä, etten uskalla edes hankkia sitä itselleni: pelkäisin sen kärsivän liiallisesta katselusta. En kyllä oikeasti usko niin käyvän.

Mainoskatkoilla ei mitään tekemistä. Ei kämppää nyt sentään siivoamaan jaksa alkaa.

Avaan selaimeni. Kone tilttaa. Scandisc raksuttaa. Avaan selaimeni. Mietin että millä sivulla en ole vielä tänään käynyt. Blogger.com. Heitän mielessäni pari ideaa ja keksin kyhätä blogin musiikin ympärille. Sanottakoon, että se on suhteellisen iso osa elämääni. Hei, jospa nimeän jokaisen postaukseni jonkun kappaleen mukaan. Minulle tulee inhottava olo. Tätä on varmasti käytetty jo aiemmin. En välitä tunteesta.

Alan kirjoittaa.

Kirjoittaessani on Truman Show saavuttanut kliimaksinsa, Jim Carrey on täysin stressittömässä tilassa. Hän voi valita, haluaako jatkaa sellaisessa koettuaan stressin ja kamppailun huuman. Kuka jaksaisi elämää ilman stressiä?

Saan kirjoitukseni valmiiksi ja alan kuunnella taas jälleen kerran Pink Floydin The Wallia. Viimeiset puoli vuotta on tuhrautunut kyseisen levyn parissa. In the flesh, joka kertoo solistista keikallaan, on täydellinen stressin ja stressittömyyden omituisen sekoituksen kuvaaja. Asiayhteydestään irroitettuna se on antisemistinen ja muutenkin omituinen, mutta silloin ei voi havaita kappaleen ironiaa. Joten kuuntele, hyvä blogini, koko levy. Uskoisin vielä joskus puhuvani sinulle siitä enemmänkin.

Mutta nyt elokuva on loppunut ja minua väsyttää. Stressiä on tiedossa taas viikonloppuna. Että sen jälkeen näemme, blogini.