Samuel Barber - Adagio for Strings

Ensinnäkin, en osaa pistää blogiini linkkejä (neuvoja voisin kyllä ottaa vastaan) joten nyt blogini joudut hakemaan leffoja itse imdbstä. Kirjoja saa kirjakaupoista.

Joulu meni, ja alan vakuuttumaan siitä, että vanhempani vihaavat minua. Kun muut perheenjäseneni saivat lahjaksi lähinnä niitä asioita joita he olivat painoikkaimmin toivoneet joulupukilta niin minä en saanut mitään mitä halusin. Esimerkkeinä otettakoon The Aviator-dvd (yäk hollywoodin täsmänyyhkyleffa, ja kylkiäisinä vielä kaksi kaurismäkeä alelaarista, parempia olisi esim olleet Sideways tai Hawaii, Oslo), Timo K. Mukan surkeimmat teokset yksissä kansissa (vaikka pidänkin Mukasta, olisin halunnut Maa on syntinen laulu+Tabu-yhdistelmäteoksen tai Kyyhkyn ja unikon (tosin jälkimmäistä ei myydä nykyään), jos Juha Itkosen loistavaa Anna minun rakastaa enemmän-teosta ei olisi ollut myynnissä, ja en epäile etteikö olisi ollut), suklaata (yritän epätoivoisesti laihduttaa, siitä lisää myöhemmin) ja gummeruksen keltainen englanti-suomi-englanti-taskusanakirja (okei, tulee käyttöön, mutta olisi saanut divarista parilla eurolla ja tietääkseni vanhemmat eivät antaneet muille pikkusisarilleni opiskeluvälineitä). Itkin viime yönä, nyt tuntuu jo hieman mukavammalta.

Eilen illalla tuli Amelie, jonka katsoin videolta tänä aamuna. Aivan loistava leffa, sai hymyilemään, ja Audrey Tatou on söpö. Musiikki sopi elokuvaan, otsikkona oleva kappalekin löytyy elokuvan äänimaailmasta, tosin en osaa sanoa mistä kohtaa (imdb osaa tosin korvaukseksi kertoa että Samuel Barberin teosta voi kuulla myös esim kasari(hah)sotaklassikossa Platoon).

Tänä iltana tulee myös Tanssii susien kanssa, jonka myös aion katsoa. Lisäksi sain kaveriltani Shakespearen näytelmän Merchant of Venice, joka kannattaa vähintään myös katsoa (filmatisointi pyöri teattereissa kevät-kesällä, Pacino pääosassa). Että en minä kulttuurin puutteeseen näädy. Mutta minulla sentään oli ajatus mukana ostaessani lahjoja perheelleni.

PS. ****SPOILERIVAROITUS****
Tulipahan vaan Ameliesta mieleeni, että miksi moni tekee nykyään niin harvoin romanttisia elokuvia jotka eivät pääty siihen että mies ja nainen saavat toisensa? Kyllä niitäkin on tehty (Casablancasta lisää lähiaikoina) mutta silti esim Ameliessa nimenomaan painotetaan että Amelie haurastuu ja kuihtuu jos ei ota miestä omakseen. Entä sitten tosielämässä? Jos yrityksestä huolimatta ei saa juuri sen hetken suurinta rakkautta? Toki, pitää siirtyä vain eteenpäin. Kyllä minä sen tiedän. Mutta jos katsoo liikaa tällaisia elokuvia niin todellisuus unohtuu herkästi, ja sitä kuvittelee että on olemassa vain yksi rakkaus. Sitten kun siinä joutuu pettymään, niin mitä romanttisten leffojen friikki tekee? (En todellakaan tiedä. Voiko sellaisesta tilanteesta päästä yli?)

Noitalinna Huraa! - Pikkuveli

You Are Likely a Second Born

At your darkest moments, you feel inadequate. At work and school. you do best when you're evaluating. When you love someone, you offer them constructive criticism. In friendship, you tend to give a lot of feedback - positive and negative. Your ideal careers are: accounting, banking, art, carpentry, decorating, teaching, and writing novels. You will leave your mark on the world with art and creative projects.

The Birth Order Predictor

Juu takuulla. Muuten on ihan hieno sarja ominaisuuksia, mutta olen kyllä esikoinen. Se ei sikäli tarkoita että minä olisin ollut hirveästi isoveli: olen jättänyt muut sisarukset mahdollisimman vähälle huomiolle.

Pikkuveljiä löytyy kaksi ja välistä pikkusisko, joka on kyllä poikamaisempi kuin kumpikaan niistä. Arkipäivinä olen niistä onneksi suht kaukana, mutta nyt esim joulunpyhinä niistä saa nauttia koko viikon.

Noitalinna Huraan! (en tiedä miten pitäisi taivuttaa) kappaleessa pikkuveli nähdään viimeisenä viattomuuden linnakkeena tässä kylmässä maailmassa. Itselleni läheisempi lähestymistapa olisi ehkä Tenavien Tellun: kaikki oli hyvin kunnes tuli pikkuveli viemään huomiota poispäin minusta. Vanhempani suosivat poikkeuksetta pienempiä sisaruksia. Ette tietenkään usko tätä, mutta niin se on. Taloudellista avustusta opintoihini saan lähinnä isovanhemmiltani, jotka... se dilemma selitettäköön myöhemmin.

Pikkusisareni eivät koskaan ole olleet minulle läheisiä. Paitsi silloin kun ollaan tapeltu. Äh, sinä blogini, tiedät tarinan.

Onneksi on joulu. Voi edes vähän aikaa olla niinkuin välittäisi niistä ja kuin olisi osa jotain suurempaa. Isä huutaa taustalla porukoita hommiin, mutta minä olen jo alkanut päästä tästä oravanpyörästä irti. Tuntuu hyvältä.

Lenni-Kalle Taipale Trio - Peppi

Tässä on peppi pitkätossu, hiphei.

Koulu lähenee loppuaan, ja sen epäsäännöllisyyden takia minulla on unirytmi sekaisin. Se miten Lenni-Kalle ja kumppanit vääntävät Peppi-teemaa, joka on jo muutenkin ylipirteä, aivan totaaliseen uusiin sfääreihin, kuvaa hyvin tämänhetkistä olotilaa.

Suklaakalenterista on melkein kaikki konvehdit jo syöty, tavarat maalle lähtöä varten pakattu. Joulusta tulee ihanan rauhaisa, joten mässäilen nyt vielä lidlin colan ja sipsien parissa ja pompin yöllä ympäri kämppääni.

Yllätin itseni, niinkuin teen säännöllisin, kuukauden tai parin väliajoin, sillä havainnolla, että osaan soittaa huilua. Lopetin sen pari vuotta sitten, mutta sen syistä kerron joskus kun minulla on enemmän angstia tätä luomakuntaa kohtaan. 2/3sen (klassisen siis) olen huilussa suorittanut. Ja osaan heittää sillä jazz-improvisaatiotakin (cool sikäli, mutta aika säälittävää kehua itseään blogissa, jota teen anonyymisti).

Naiset tai koulu ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen vapaa ja voin kuunnella Lenni-Kalle Taipale Trioa, mässätä ja vetää huilulla mitä haluan (tässä opiskelijakämpässä nyt ei kukaan muutenkaan nuku, varsinkaan kun kaikki ovat jo menneet jonnekin joulun viettohon).

Kukaan ei pakota minua siivoamaan. Ihanaa.

Nautti elämästäsi, blogi, sinä olet ansainnut sen. Sekoita unirytmisi.

CMX - Ei yksikään

Kyllä tämä tästä. Se on mukavaa vaan välillä saada muistutus siitä, ettei muita ihmisiä voi tulkitakaan niin helposti.

Lattari vaihtui aika äkisti nyt CMX:n. Joka sikäli älyttömän hyvä bändi. Sopivasti rankkuutta, mutta myös sanomaa. Ja laulajaa kuunnellessa tuntuu että minullakin olisi mahdollisuuksia tehdä uskottavaa singer-songwriter-musiikkia.

"kuka ihmisten kuningas
on tunteidensa valtias
kuka viisauden rakastaja
rakkautensa ruhtinas"

Niin totta, niin totta.

Tosin minä melkein olen tunteideni valtias. Jos lasketaan se etten jaksa enää edes loukkaantua tai surra tällaisia pikkuasioita (ja tämä ei todellakaan ollut mikään iso juttu, vaikka potentiaalia sellaiseksi minun puolestani olisi ollutkin). En jaksa. Jaksan vaan nauraa sille, miten elämä muuttuu aina vaan kierommaksi. Absurdimmaksi. Niinkuin olen sanonut, absurdius on maailman perusominaisuus. Se miten se lisääntyy kuin entropia vaan hivenen yllättää minut.

Ellei tilanne sitten ole niin että se absurdius on totaalista, minä tulen siitä vain hetki hetkeltä tietoisemmaksi.

Sitten kun musiikki tulee kertosäkeeseen tulee millisekunnin katkos ja kolme terävää kitaran kielen värähdystä. Lähikuva sormesta jonka käsissä plektra viuhtoo edestakaisin. Minä olen täysillä mukana.

Ymmärsin tämän kappaleen vasta nähtyäni sen musiikkivideon. A. W. Yrjänä (tai hänen roolihenkilönsä) yrittää ensin luopua tunteistaan. Mutta ne eivät jätä häntä rauhaan, vaan hänen on pakko alkaa saksimaan lehdistä kirjaimia uhkauskirjeeseen. Sille tielle hän myös videon loputtua jää.

Minä en halua sortua sellaiseen. Ei siinä ole mitään järkeä; siinä vaan jumahtaa paikalleen, vaikka toinen haluaisi eteenpäin, jos nyt oli olemassa mitään tilannetta jossa sekin olisi ollut. Pitää vaan siirtyä eteenpäin ja toivoa että koskettaisi seuraavaa syvemmältä, ja tulisi itsekin kosketetuksi.

The Dave Brubeck Quartet - Take Five

Elämä on ihanaa ja leppoisaa ja maailma hymyilee. Siitäkin huolimatta että joulu lähestyy.

Kieltäydyin tunnustamasta lähestyvää joulua ja vedin kirjastosta mukaani täysin sattumanvaraisesti pari lattarijazzlevyä. Ja tämän Dave Brubeckin nuottikirjan. Yleensä tällä metodilla valitusta kivannimisestä kappaleesta joko pitää tai ei pidä ekan kuuntelukerran jälkeen. Niinkuin muistakin.

Mutta sitä ei odota, että sen sattuisi tuntemaan.

Tämä Take Five on kuitenkin jossain leffassa soinut taustamusiikkina hämyisessä baarissa tai jossain muussa vastaavassa. Äh. Tämähän nyt on hyvin latteaa tekstiä, mutta kappalekin on toisaalta ainakin ensikuuntelemalla lattea. 5 minuutin biisistä puolet on rumpusooloa. Joka ei kaikenlisäksi ole vaan eri komppien kehittelyä ja vaihtelua vaan pitkälti fiilistelyä, Wynton Kellyn pianosoolot Miles Davisin albumilla Kind of Blue. Onneksi en soita rumpuja. Tämä saisi minut varmasti loistokkuudessaan voimaan pahoin.

Blogini, aion kuitenkin tämän biisin treenata menemään pianollani. Osaan toistaseksi soittaa kunnolla yhden jazzbiisin, josta lisää ensi isänpäivänä jos silloinkaan. Mutta. Viisi neljäsosaa-tahtilajissa on sitä jotakin. Varsinkin yhdistettynä brasilialaiseen leppoisaan tunnelmaan. Ja siihen että ihmisille tulee olo, että hei, mähän tunnen tän biisin mitä tuo kaveri vetää.

Parasta tässä postauksessa? Se että se tuli suoraan sydämestäni. Niinkuin sanoin, elämä hymyilee, ja jotain perinteisiä ratkaisuja kaihtavasta luonteestani kertoo se, etten kirjoittanut mistään imelästä rakkauslaulusta, vaikka se olisikin ollut ehkä formaatille (siis "blogille") luonteenomaisempaa.

Blogini, Take Five.

PS. Selvitin asiaa tietenkin vasta jälkeenpäin. Wikipedia antaa ymmärtää, että yksi hyvin todennäköinen mahdollisuus olisi Pleasantville: http://www.imdb.com/title/tt0120789/ . Oli muistaakseni ihan katsomisen arvoinen.

Jean Sibelius - Finlandia

Hmm. Edellinen postaukseni, jonka sain aikaan suhteellisen adrenaliinihuuruissa, ei kerro mitään mairittelevaa kieltä meistä suomalaisista. Mutta ehkä kyseessä on myytti. Tai tietenkin on. Kaikki kansakuntia luonnehtivat asiat ovat yleistyksiä ja kaikki yleistykset ovat pohjimmiltaan myyttejä.

En siis itse ole hirveän halukas kertomaan että mitä on suomalaisuus, ja millaisia suomalaiset ovat. Toisinpäin se jostain syystä minulta luontuu: voin kertoa yksittäisestä asiasta että se on hyvin suomalaista, kuten esimerkiksi että alkoholin ylitsevuotava juominen liittyy suomalaiseen kansanluonteeseen vahvasti. Mutta suomalaisuutta, niinkuin minkään muun kansakunnankaan luonnetta, ei ole mahdollista määritellä tyhjentävästi. Siihen tulee jo ensinnäkin havaitsijan mielentilasta riippuen hyviä tai huonoja piirteitä. Ja kukaan ei ole koskaan havainnoinut kaikkia suomalaisia.

Tämä ei tarkoita sitä ettemmekö voisi nauttia Finlandian laulamisesta tummassa puvussa suuremmallekin yleisölle. Ettei voisi tuntea sitä tunnetta, että me olemme osa jotain suurempaa kansakuntaa. Sitä emme voi itseltämme kieltää, vaikka se miten perustuisi myytille. Minä nautin ainakin siitä tunteesta täysillä.

Olkaamme ylpeitä suomalaisuudestamme, vaikkemme voikaan sanoa mitä se on. (Ja muistathan, blogini, ettei se tarkoita, että meidän pitäisi olla vihamielisiä muita kulttuureita kohtaan).

Lapinlahden Linnut - Vedä Lärvit Matti Vanhanen!

Your Japanese Name Is...

Washi Kawashi

What's your Japanese Name?

Että sellaista. Nyt kun pääsin taas vauhtiin niin puhunpa vielä asiaa tämän päivän aikana.

Washi Kawashi. Olisikin noin mukava ja rytmikäs nimi. Jota ei pystyisi lausumaan kännissä. Tosin minulle se ei olisi ongelma. Nimittäin minulla ei ole tapana juoda alkoholia. Sikäli en ns. alkoholin kohtuukäyttäjiä vastusta, mutta monasti on minulle tullut tunne, että he vastustavat minua.

Kaverini siteerasi tässä vähän aikaa sitten ilmestynyttä Aatos Erkon haastattelua Nyt-liitteessä. Siinä Erkko ilmaisi halveksintansa absolutisteja kohtaan. Hänen mielestään on käsittämätöntä, ettei ihminen osaa hillitä juomistaan muuten kuin olemalla juomatta kokonaan. Minä en käsitä. Eikö ensinnäkin ole hienoa että ihminen pystyy olemaan ratkeamatta alkoholismiin. Jos se on ainoa tapa pysyä selvänä niin mitä pahaa siinä on? Heikkouden tunnustaminen se vasta vahvuutta onkin. Ja toisekseen. Kaikki ihmiset eivät ole absolutisteja sen takia etteivät kestä viinaa. Saattaa olla etteivät he halua sitä. Itse henk. koht. en ole juonut alunperin sen takia koska se oli minulle tapa kapinoida vanhempia vastaan. Blogini, sinun ei nyt kuitenkaan kannata huolestua, sillä vanhempani ovat ihan kunnon ihmisiä.

Lapinlahden linnutkin saivat suhteellisesti näkyvyyttä tekemällä kansan syviä rivejä hivelevän laulun, jossa Matti Vanhasta kehotetaan vetämään lärvit. Tämä perustuu olettamukselle, että Vanhanen on tylsä persoona, jonka pärstävärkkiä värittäisi vain punkkupullon juominen. Minä en ymmärrä. Eikö ensinnäkin ole hienoa ettei asioitamme oikeasti hoitavalla ihmisellä ole tapana olla kännissä aina kuin mahdollista? Ja toisekseen, se on jokaisen oma ratkaisu, että juoko vai eikö. Tämä on jo aika helkutinmoista painostusta, vaikkakin huumorin varjolla (en kyllä kepua kannata, vanhempani kannattavat ihan tarpeeksi).

Antaa kaikkien alkoholinjuomatapojen kukkia. Nyt minun tekee mieli omenamehua.

Mike Oldfield - First Steps

Alku aina hankalaa, sanovat.

Minä olen eri mieltä. Alussa on aina uutuudenviehätys. Se kiihko mikä muodostuu ihan puhtaasti sen takia että on uusi. Naiseen jota ei ole nähnyt koskaan ihastuu paljon helpommin kuin sellaiseen jonka kanssa on samoissa kuvioissa pyörinyt jo vuosia.

Pätee myös bloggaamiseen. Vaikka erilaisia kolumneja ja fiktiota olen erilaisissa viitekehyksissä kirjoittanut, oli bloggaaminen vielä muutama viikko sitten minulle aivan uusi kokemus. Sen takia ensimmäiset postaukset syntyivät nopeasti.

Sitten iski väsymys koulun ja muunkin takia. Kirjoittaminen jumiutui. Minulla on tämän koko huiman puolentoistaviikon (internetissä ikuisuus) hiljaiselon aikana pyörinyt pari ideaa mielessä, mutten pääse paria sanaa pidemmälle. Oli pakko hengittää ja ajatella muuta.

Sain Mike Oldfieldin uusimman levyn kuunneltavaksi pari päivää sitten. Enkä vieläkään käsitä miten olen voinut missata koko miehen. Tubular Bells tuli lisättyä nopeasti ostoslistalle. Tämä uusin tuplacd on vielä rakenteeltaan ihanteellinen: ensimmäinen levy rauhoitutaan ja tunnelmoidaan. Sen jälkeen kestetään toisen levyn hieman rankemmatkin soundit. Aivan loistavaa.

Ehdin jo melkein unohtaa miten rentoudutaan. Nyt rentoutuneena tämän postauksen kirjoittamiseen meni ehkä viisi minuuttia. Blogini, kyllä tämä tästä. En minä sinua hylännyt vastasyntyneenä. Annoin vaan hieman tottua yksinäisyyteen ja epävarmuuteen. Elomme perustunteisiin.