Bruce Springsteen - Atlantic City

Tulipa tässä jokapäiväisen elämän viiston harmaassa infotulvassa vastaan seuraavanlainen sitaatti:

"Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan arkuus". Ja näin on väittänyt Markku Envall.

Hyväksyn tästä varauksetta ensimmäiset viisi sanaa. Rakkauden vastakohta ei todellakaan ole viha. Päinvastoin, nämä tunteet tuntuvat kumpuavan samasta alkulähteestä, mikä se sitten onkaan. Tuntuu ettei sellaista henkilötä osaa kunnolla vihata jota ei ole ainakaan joskus rakastunut. Molemmat ovat vahvoja tunteita, joita pitää saada, jotta jaksaa elää. Tai ainakin toista. Yleistys, tiedetään, mutta ymmärrätte kai, kuinka helppoa sitä on alkaa etsiä tyydytystä vihasta, kun ei saa rakkautta.

Ja millaista onkaan se viha jota tuntea entisiä ihastuksia/rakastuksia kohtaan. Puhdistavaa, ihanaa. Saa ajatella vapaasti mitä mielikuvituksellisempia tekoja, joita tällaiselle tekisi. Eikä tarvitse toteuttaa niitä.

(Pikkuvinkki: ei kannata jäädä jauhamaan sitä tunnetta koko loppuelämäksi, vaan etsiä, edes vaihteen vuoksi, uusia vihan kohteita.)

Mutta että arkuus olisi rakkauden vastakohta? Ymmärrän, mitä Envall tällä hakee. Sen sijaan että arasti kyhjöttäisimme täällä bloggerin nurkassa, blogini, pitäisi meidän ennakkoluulottomasti heittäytyä rakkauden ihmemaahan, vaikka siinä saisimmekin turpiimme. Rakkaus on uhkapeliä, jossa joskus saattaa onnistaa. Tosin vaikuttaa siltä, että talo voittaa aina. Toki sitä haluaa kokeilla. Jos ei tarvitsisikaan vihata.

Envallin ajatelma sisältää kuitenkin järkyttävän mahdollisuuden väärinymmärtämiseen. Varsinkin näin miehisestä näkökulmasta tulee mieleen se, ettei rakkautta ole mahdollista saada jos on vähänkään arka. Kyllähän Juhani Aho tiesi jo Helsinkiin-teoksessa kertoa, että jos haluaa hurmata naiset niin ne pitää itsevarmasti ottaa ja olla kun olisi ihan sama onko ne siinä vai ei. Sama näkyy jo Sinkkuelämää-sarjassa, joka muuten on muuten loistava sarja, jossa kaikki miehet, josko naisetkin, ovat useimmiten itsevarmoja jotka tietävät mitä haluavat. Mirandan se mies taisi olla yksi harvoista poikkeuksista, ja se toimii vain koska Mirandalla itsellään on niin vahva itsetunto. Eivätkö naiset todellakaan kaipaa sielukkaita ja ihania miehiä. (Alan kuulostaa ihan Lord Boredomilta.)

Toisaalta, emmekö me rakkaudessa nimenomaan hae helpotusta tältä yhteiskunnan paineelta olla kova? Tilaisuutta paljastaa herkimmän puolensa ja olla hiljaa ihanalla tavalla. Olla arka. Sellaisia me kaikki kuitenkin pohjilta haluamme olla, ja sellaisina saada hieman hellyyttä osaksemme.