Seminaarinmäen Mieslaulajat - Ajassa ja avaruudessa

ja taas yhden kerran näpit jäätyy, missä se bussi taas viipyy, vittu pitää olla niin aukealla tää pysäkkikin, no vihdoinkin se tulee, sen näkee kaukaa, viimeisen metron ihmiset vielä ehtii juosta ennen kuin bussi lähtee, joku tapajuoppo ja sitten yksi suhteellisen kiinnostava typykkä, mä muistan nähneeni tuon joskus ennenkin sillä oli muuten ihanan mustavalkoinen puvustus ainoastaan punaiset nahkahansikkaat ja sen muodot ovat mukavan tavalliset tukka sellainen haavoittuva ja älyttömän söpö, kaikin puolin siis, mutta antaa olla, mennään vaan ihan rauhassa istumaan, ja mitä vittua, se typykkä istuu mun vierelle, vaikka olis tuolla bussissa kai vielä muuallakin tilaa, tai no olis ja olis, tekikö se sen tahallaan, halusko se mun viereeni, mutta mullahan on tää spurgumainen takki ja muutenkaan en näytä tänään hurmaavalta, tuskin, ja mitä se musta välittäis, tietenkin luulee vanhemmaksi kuin olen, sen oma kandidaatintutkinto on varmaan valmistumassa, mutta on täällä tilaa, ja se pitää katseensa jännittyneenä suoraan eteenpäin, tai siis taaksepäin, nää on nää penkit joissa istuu eri päin kuin koko muu bussi ja silloin näkee kuinka kaikki tuijottaa sua taaempana, mä hengitän ja se hengittää mun hengityksen tahdissa, jännittyneesti, yritän katsoa sitä syrjäsilmällä muttei siitä tuu mitään, en mä uskalla katsoa, ja mitä tällaisessa tilanteessa nyt sitten muka pitäis sanoa, miten naisia isketään ruuhkabussissa ja kaiken lisäks me ollaan menty jo joitain minuutteja, tuntuis oudolta nyt avata suu, mutta jokin outo odotus leijuu ilmassa, ei pelkästään sellainen turhanpäiväinen tiistaiaamu vaan tää on jotain muuta, mutta mitä helvettiä tässä voi sanoa, tai eikö se voi itse sanoa, voi vittu miks miehen pitää aina tehdä eka siirto, ja mä vielä en mahdu kunnolla tälle penkille, tai no mahdu ja mahdu, pitää nuolla bussin seinää ja silti tuntee sen sivureiden kosketuksen, ja voi vittu, kohtahan tässä on mun koulu, mut en mä nyt voi jäädä, mä en millään voi kehdata poistua bussista ja pyytää sitä väistämään, koska se näyttäis omituiselta jos mä hermostuisin siinä, ja varsinkin kun mä kuvittelen koko jutun, ei se voi olla musta kiinnostunut, joten jatketaan nyt sitten, tässä pysäkillä tulee omituisesti huutava ja riehuva lapsi äitinsä kanssa kyytiin, käännämme päämme yhtä aikaa katsomaan sitä, hymyilen, tässä voisi olla small talkin aihe, mutta en tiedä, hymyileekö hänkin vai onko vaan pahoillaan, jos hän uskaltaisi hymyillä niin hän olisi täydellinen minulle, muutenkin älyttömän hyvä, mutta minä vaan vaikenen ja annan asioiden mennä omalla painollaan, ja nyt se sitten jää, yliopiston kampuksen kohdalla tietenkin, olis pitänyt arvata, ei vilkaisekaan minuun päin, en tiedä, että senkö takia että ei se oikeesti oo kiinnostunut vai että se ei vaan välitä, minä jatkan vielä seuraavalle pysäkille, jossa vaihdan takaisinpäinsuuntaan, ja siinä bussia odotellessa tulee mieleen, että ihmiset puhuvat aina vaan täyttääkseen tilaa, joku tutkimus tästä ollaan tehty, en muista, 70 % puheajasta?, ja voi vittu, tässähän olis ollut täydellinen aloitus:

mä: ”Niin.”
se: ”?”
mä:”Niin, ihmiset puhuu 70 % ajastaan vaan täyttääkseen tilaa.” ja jos se naurahtaa niin ”Ja tuosta ajasta 2 % käytetään tekaistujen prosenttilukujen esittelemiseen” ja sitten oltais voitu jo esittäytyä, voi vittu, miks tää tulee mieleen vasta nyt, mä haluisin mennä ajassa ja avaruudessa vartin taaksepäin, muttei se onnistu voi vittu mun saamattomuutta.