The Doors - You're lost little girl

Sinä olet eksynyt. Totaalisen. Et tiedä mitä elämältä haluat, tai sitten edes koululta. Hukutat itsesi työhön, pidät ainoasta harrastuksestasi kiinni, varot järkyttämästä tasapainoa ettet joudu tekemään työtä.

Et anna poikien lähestyä sinua. En tiedä olisitko saattanut toisissa olosuhteissa olla minusta kiinnostunut mutta sillä ei ole nyt väliä. Sinun ulkonäkösi ja silmäsi yhdistettynä kyvyttömyyteesi kohdella poikia oikein tulee olemaan niille jotka kohtaavat sinut tuhoisa.

Onneksi kuitenkin olen ymmärtänyt ettei minun tarvitse välittää. Eikä edes odottaa että tämä tunne vain menisi pois vaan voin alkaa huomioimaan huonoja piirteitäsi. Tapasi toimia hermostuneesti ja päättömästi. Kireyden puheessasi. Finnit ohimollasi. (Silmäsi ohitan tässä vaiheessa.) Kiinnostumattomuutesi humanistisiin aineisiin. Kokemattomuutesi. Olisin ehkä näiden kanssa voinut elää, mutta nyt minun tarvitsee olla vain kiitollinen ettei tarvitse.

Kertaan näitä kertaamasta päästyäni, lisäksi sitä faktaa, että kuitenkin onnistuit torjumaan minut. Olo tulee paremmaksi ja et tunnu niin tärkeältä enää. Maankamaraa löytyy muualtakin kuin sinun jalkojesi juuresta.

Ihanaa.

Voin ajatella jotain muuta.

Kuten sitä että kylläpä ne wikipediassa osaavat tehdä artikkeleita suhteellisen nopeesti, jopa niin että satun ihan satunnaisella surffailulla löytämään tällaisen veriteon josta en ole missään kuullut tätä ennen halaistua sanaa.

Tai sitten sitä että onneksi David Gilmourkin alkoi vasta kuusi vuotta sitten soittamaan saksofonia, niin että minulla ei ole mitään kiirettä. Tämän hän kertoo parhaimmassa haastattelussa jonka olen hänestä pitkään aikaan lukenut (Floydia korkeintaan sivutaan hieman).