Depeche Mode - Policy of Truth

(Koska en saa asiatekstiä kulkemaan, tein 7 virkkeen novellin. Kai niitä saa harrastaa vaikka trendin kuumin aalto meni jo?)

Kävelen pitkin loputtomalta vaikuttavaa suoraa betonikäytävää, jonne auringonvalo ei yllä vaikka olisi keskipäivä. Eiliset strobovalot jyskyttävät vieläkin näkökentässäni, kun asettaudun nojaamaan valkoista rapattua pintaa vasten, toivoen törmääväni siihen, ja niin tietenkin käy.
”Aa moi, pitkästä aikaa, miten meni eilinen?”, se kysyy ja lyöttäytyy seuraani, pieni hymynkare häivähtää sen huulilla.
”Siinähän se, tajuntaa tuli laajennettua ihan mukavasti”, vaikka tiedän että tämä kaikki on turhaa niin kauan kuin laajennan tajuntaani yksin.
Pakkohan siinä on sitten puhua halki kaikki mitä mä olen siitä ajatellut ties kuinka kauan, enkä olisi kyllä jaksanut enää pitempään, mutta silti erehdyn kuvittelemaan, että se hymynkare sen huulilla merkitsisi jotain. Se pelkuri vakavoituu, toteaa ettei muka tiennyt, ettei olisi valmis ja lähtee taakseen häveliäästi vilkuillen jotain toimittamaan.
Ulos päästessäni on aurinko yhtä kylmä kuin betoniseinä, mutta sitä vasten ei voi nojata vaan nousen sen tasolle ja katselen yhtä kylmästi talvista maisemaa, joka koostuu lähinnä valkoisista ja harmaista länteistä.