Mariska - A.N.T.E.E.X.I

Blogisanomat kehottaa ihmisiä (lasketaan nyt tällä kertaa mutkin sellaiseksi, jookos, blogi?) pyytämään anteeksi. Siispä pyydetään.

Anteeksi niiltä joita rakastan ja joita en (vielä) rakasta.
Anteeksi niille joille olen maksanut laskuni myöhässä.
Anteeksi siitä että tulen aina etuajassa kaikkiin mahdollisiin kokouksiin.
Anteeksi siitä että niistin tänään klo 15.34 hieman liian äänekkäästi, että psykologian kurssini joutui herämään päivänokosiltaan.
Anteeksi sille muurahaiselle jonka päälle tallasin viime lauantaina (se ei kuollut vaan jäi puolimurskana paikalleen kitumaan).
Anteeksi etten ole päivittänyt sinua, blogini, melkein viikkoon.
Anteeksi siitä etten ole tehnyt vielä mitään muslimien hyväksi.
Anteeksi etten puolusta kristinuskoa.
Anteeksi että luin eilen Eino Santasen uusimman runoteoksen.
Anteeksi että olen olemassa.
Anteeksi etten ole vieläkään tappanut itseäni.
Anteeksi...

Got the idea?

Jos a)joku olisi aikoinaan haastanut minut siihen luettele-viisi-outoa-tapaasi-meemiin b)haaste olisi tapahtunut pari vuotta takaperin niin siinä tapauksessa olisin voinut kertoa kaikille siitä, miten minä tuolloin vielä pyytelin anteeksi kaikesta. Joka ikisestä asiasta mistä sain negatiivista (edes vähän) kommenttia tai katsetta pyysin anteeksi. Ja välillä ihan urheilunkin vuoksi.

Isäni huusi sitten viimein: "etkö sä saatana voi lopettaa tuota ainaista anteeks-pyyntelyä?" Pääsin omituisesta tavastani.

Kannattaa anteeksipyytäessä muistaa, ettei sitä sanaa kannata haaskata turhaan. Kaikkia pikkuasioita ei tarvitse pyytää anteeksi. Anteeksipyynnön ei tule olla helppo asia vaan sitä pitää kypsytellä piinallisen pitkään mielessä jotta se lopulta voisi ihmiselle tai mille tahansa muulle joka on tullut loukatuksi merkitä jotain.

Pyydä, blogini, ihmeessä anteeksi. Mutta älä turhaan.