Ludwig van Beethoven - Sonata for cello and fortepiano, op. 64, Es-major

(Maanantai-tiistaipäivä)

(Miksiköhän minä otsikoin sinua, blogini, hanakasti klassisella musiikilla nykyään?)

(Miksi ihmeessä mä kirjoitin tuon sonaatin englanniksi enkä suomeksi tai edes saksaksi?)

(Kuinka kauan multa voi kestää päästä asiaan?)

Koeviikkoni alkoi, hiphei. Sisältää kaksi koetta, joiden välillä on noin kahdeksan päivää.

Tästä riemastuneena tutkailin Isaac Albénizin saatavuutta helsingin kirjastoissa ja totesin sen suhteellisen hyväksi. Päätin hetken mielijohteesta lähteä pyöräilemään itäkeskuksen kirjastoon (pyöräni piti kummaa ääntä, pitäis varmaan öljytä) jota ennen tosin pohjustin laihdutustani käymällä vetäisemässä jauheliha-katkarapu-pizzan, vaikkei ollut edes nälkä.

Sitten kirjastoon. Lainasin. Joku vajaa kymmenen levyä. Klassista.

Er.

Siinäpä se reissu pääsääntöisesti olikin. (Tai no oli siinä vielä takaisinpaluureissu pyörällä joka oli täyttä tuskaa mutta olkoon.)

Tiistaina kävin sitten lähikirjastossani hakemassa sivistystä. Sieltä tarttui mukaan pitkäaikaisen suosikkini Iain Banksin teos Canal Dreams joka kertoo sellististä globaalipolitiikan pyörteissä sekä Mari Mörön uutuuskirjan Miten puhua naiselle ... jota ... no ... suosittelen.

Hmm. Tulipas sieluton postaus. Miten sitä vois vielä elävöittää otsikon puitteissa?

Todetaan että sellistit ... ovat julmia.

Ah, täydellistä.